Kirjoittamiseen pitää olla joku inspiraatio, innostuminen,
hyvän olon tunne. Tympääntyneenä ei tule tekstiä vaikka usein silloin sen voisi
kuvitella auttavan. Olen ollut kirjoittamisesta katkolla, tuntuu että hieman
omasta elämästänikin. Ei oikein ole ollut sanottavaa, ainakaan olevinaan.
Oma mieli on nyt yhtä harmaa, kuin ulkona oleva sää.
Samanlainen tympeä räntäsäde pieksää pään sisällä. Kesän päättyminen on joka ikinen
vuosi yhtä kamalaa, enkä siihen koskaan totu. Mallia pitäisi ottaa elämäniloon
lapsilta, jotka nauttivat jokaisesta hetkestä, alkavasta aamusta ja päättyvästä
päivästä samalla innolla ja intensiteetillä. Heille ensimmäinen räntäsade on
lunta, lumiukkoja, mäenlaskua ja riemua. Äiti lysähtää vielä muutaman sentin
enemmän kasaan pelkästä pettymyksestä, kenkien kastumisesta, märkien vaatteiden
kuivamattomuudesta, kalseasta ja kylmästä kelistä, työmatkan hidastumisesta ja
lisääntyneestä kiireestä. Ei ole helppoa aikuisen elämä ei.
Keväinen loska on olevinaan aivan erilaista, sen kestää ja jaksaa
jotenkin paremmin, tuntuu että auringonsäteet lämmittävät hitusen enemmän ja
vaatteet samalla kuivaustelineellä kuivavat pikkiriikkisen nopeammin. Pieni
hiekkatien pilkahdus lumen keskellä ilostuttaa, nyt sama hiekkatie uuden lumen
alla ahdistaa. Harhakuvitelmia, monenmoisia mietteitä eri ihmisillä, mutta
ihmismieli on hauska kapistus. Makuasioista ei voi tässäkään kiistellä.
Haaveet jos saisi toteuttaa, lähtisin nyt ehdottomasti pienelle
lomamatkalle. Pakkaisin laukut ja perheen miehet mukaan ja suuntaisimme
auringon perässä etelään. Hymyilisin enemmän, jaksaisin paremmin. Uskon ainakin
niin. Eilen illalla vietimme poikien kanssa kiireistä ja kylmänkalseaa
arki-iltaa kolmisin, miehen ollessa työmatkalla. Laitoin saunan päälle, söimme
ja sitten haaveilin ääneen lämpöön pääsemisestä. Poikani tokaisi hyvin suorasti
ja selkeästi että etkös sie äiti laittanut saunan lämpiämään, että joko
mennään!:)
Niinpä niin. Saunaan on minun tyytyminen "kylmästä
lämpimään" haavematkoillani. Mukavasti se kyllä lämmitti, mieltäkin.
Pieniä murusia kesää minä kuitenkin kaivoin mielen, ja
kuvina puhelimen kätköistä, iloisia hetkiä ja muistoja. Viime kesä oli huikean
lämmin, ei oman loman osalta kuin osittain, mutta muuten, ja voin sanoa että
nautin suunnattomasti. Viime kesänä uin enemmän kuin vuosikymmeniin, nautin
auringosta täysillä, vaikka en sitä ihan täysin palvonutkaan. Viime kesänä
aloitimme uuden yhteisen harrastuksen, tutustuin uusiin ihmisiin ja koin monia
mukavia hetkiä. Vietin myös hyvien ystävien seurassa aikaa. Sain nähdä ja kokea
muun muassa kun nuorempi poikani oppi ajamaan polkupyörällä ja lopetti
vaippailut ja kuinka puuhakas ja toimelias vanhemmasta pojastani tuli uusien
lajitaitojen ym. asioiden parissa. Sain toden totta akkuja ladattua, olin
iloinen. Kesä meni taas liian nopeasti, siitä ainoa miinus. Akkujen virta olisi
myös saanut kestää pidemmälle. Ei taida enää Duracell-puputyttö olla
meikäläinenkään.
Kirjoittaminen on kuitenkin parantavaa. Tässä olen taas
hetkisen istunut ja kuunnellut päänsisäistä valitusvirttäni ja kyllästynyt sen
epävireiseen sointiin. Kesää muistellessa hymyilytti, mutta niinpä
eilisiltaakin muistellessa. Aamulla lumesta iloiset pikkupojatkin hymyilytti. Jos
en pääse saunaa kauemmaksi lämmönhakureissulle, pitäisi kuitenkin muistaa
nauttia hetkistä. Mietin poikien välikausihaalareita ja villasukkia
kumikengissä, lämpöistä neulepipoa ja sään kestäviä hanskoja. Ei niillä
vaatteilla harmita loska, märkä tai kylmä. Elämä on suhtautumista, tilanteen
haltuun ottamista ja mukautumista. Totta kai irvistelen sukkahousuissa ja
hameessa, pikkukenkien kastuessa sohjolumikasassa. Typerä olen kun en vetäise
jalkaan ulkoiluhousuja, kumppareita, neulepaitaa, takkia ja hattua. Kiire sen olevinaan
estää. Entäpä jos lähtisin huomenna puolituntia aiemmin, vaihdan työvaatteet
työpaikalla, ja hymyilen aamulla? Minun kanssani voisi olla mukavampi elää myös
räntasateen ja syksynharmauden läpi.
Otan opikseni. Taas erään kerran.
Kommentit
Lähetä kommentti