Syvissä vesissä.
Elämänmuutokset ovat aina iso asia. Aloitatpa uuden työn, jäät työttömäksi, saat lapsen tai eroat, ne vaikuttavat omaan ja toisten elämään. Esimerkeistäni voisi heti arpoa hyvän ja huonon muutoksen, mutta asiat eivät ole niin mustavalkoisia kun tahtoisi ajatella. Jokaisessa muutoksessa on puolensa. Katsos, uusi työ voi viedä sinulta aikaa enemmän, ja keskittymistä, joku voi kokea sen huonona muutoksena vaikka itse olisit onnesi kukkuloilla. Lapsen saaminen on varmasti yksi upeimmista asioista, mutta samalla koko elämäsi pyörähtää akselinsa ympäri, kaikki vanha menettää usein arvonsa ja voit huomaamattasi vaipua syvään epätietoisuuden tilaan, josta ei oikein ole edes korrektia huudella ääneen.
Avioero sitten. Pahinta kaikestako? Syylliset ja uhrit leimataan omasta ja etenkin ulkopuolisten toimesta, kaikilla on oma näkemys tapahtuneesta ja pahimmillaan toinen osapuoli syyllistetään kaiken pahan alkulähteeksi. Ei edes haluta nähdä metsää puilta. Ei välitetä, koska pitää valita puoli. Ihmiset muutoksen sisällä ovat silti hukassa, molemmat, eikä syvällä heidän sisällään voi etsiä syyllistä. Asiat jotka johtavat eroon ovat usein myllertäneet vuosikausia, kiristäneet ja löysänneet siimaa, pikkuhiljaa repien erilleen. Kukaan ei eroa hetken mielijohteesta, voisin vannoa, eikä kenellekään pitäisi eron tulla täysin yllätyksenä, koska usein hätähuutoja, tyytymättömyyttä, pahaa oloa ja elämään väsymistä on näkynyt. Entäpä jos kukaan ei ole koskaan välittänyt siitä että huusit hätääsi ja pyysit apua? Kaikkihan oli niilläkin niin älyttömän hyvin. Monesti edes rakkaus ei ole loppunut, vaan niinkuin Kaija Koo lauloi, "se pitää lopettaa". Ero on helpompi ulkopuolisten käsitellä jos siinä on jotain näkyvää pahaa. Etenkin jos ne asiat on tuotu esille julkiseksi. Tiedetään että ongelmia on. Eroaisivat! Helpommaksi ero ei silti niillekään osapuolille tule, joita se koskee.Vaikka sinua olisi hakattu vuosikausia ja vaikka tietäisit vetäväsi viinaa yli kohtuukäytön ja pilaavasi oman ja toisen elämän avioero rikkoo perustan jonka joskus loit yhdessä toisen kanssa, yhteiseen yritykseen uskoen. Kenelläkään ei ole mielestäni ulkopuolisena oikeutta nostaa syyllistä jalustalle ja kivittää. Ei vaikka mieli tekisi. Apua pitää toki tarjota kun sitä kysytään. Siinä vaiheessa hätähuuto on jo helpompi kuulla.
Oma elämä on mennyt rikki ja olin itse lopullisen päätöksen takana. Se ei tee silti asiaa minulle helpommaksi. En tuulettanut kotoa lähtiessäni ja pitänyt pirskeitä, vaan tajusin että näitä palasia kasaan pitkään. Asiaa ei tehnyt helpommaksi se että kaikki muut tuntuivat tietävän kaiken paremmin. Piti löytyä joku syy, näkyvä, likainen. Miksi kukaan jättää niin hyvän miehen?Miksi rikkoa täydellinen elämä? Ehkäpä elämäni ei ollutkaan täydellinen. Ehkäpä olisin ollut huonompi ihminen ja rikki jos olisin jäänyt. Jospa olin huono vaimo ja äiti siinä pahassa olossani mitä tunsin? Jospa läksin itseni takia. Kasvaakseni ehjäksi. Ei mitään näkyvää pahaa ollutkaan, eikä piilotettua. Elämä ei kuitenkaan ole "täydellinen mies ja koti" jos olet itse rikki.
Itsetutkiskelua olen nyt harjoittanut. Olen avannut pääni sisällön ja purkanut sen auki. Olen ollut parempi äiti selvästi, koska poikani on sanoneet minua kivaksi. En silti esitä kivaa, sama hankala oma itseni olen. Arkikiireet ovat läsnä koska nyt olen vain yksin arkea pyörittämässä, aiemmin poikien isän vetovastuu arjesta oli valtava. Koin usein olevani turhake. Nyt tiedän että pärjään, enkä ole turhan tärkeä. Olen tärkeä. En enää ole surullinen tietyistä asioista, olen hengittänyt kepeämmin. Ikävä on pahinta, kun pojat ovat osan viikosta poissa. Olen kuitenkin onnellinen fiksusta miehestä jonka kanssa aikoinaan menin naimisiin ja hänen taidoistaan asettaa lapset etusijalle. Uskon että osaamme luovia asioita. Tärkeintä on tiedostaa ettei lapsilta katoa isä ja äiti, tehdä sen eteen itse kaikkensa, vaikka ero on kuitenkin itsekäs päätös. Omat poikani puhuvat yhä että perhe on isi, äiti ja he, ja kissa ja koira. Erilliset kodit eivät heidän perhettään muuta. Sehän on vain rakennus, se talo. Lapsi on viisas ja näkee syvemmälle. Perhe on heidän sydämessä. Niin toivon sen säilyvänkin. Ero ei kuitenkaan välttämättä ole lopullisesti itsekästä vaan voi myös aiheuttaa hyviä asioita, vaikka se rikkoo alkuun paljon. Se miten rikkonaisten palasten kanssa toimii on tärkeintä. Pikaliimalla et voi niitä kasata. Tässä tapauksessa se ei kestä. Kuivumiseen on ainakin käytettävä aikaa. Et voi sulkea asioita vain pois, koska kieltämällä ongelmat saat ne paisumaan. Tärkeintä olisi kai edes tässä vaiheessa saada olla oma itsensä. Ei tarvitse leikkiä onnellista tai onnetonta muiden silmissä, eikä ainakaan pitäisi kiiruhtaa minnekään. Ei myöskään tarvitse kulkea kenenkään talutusnuorassa, jos et ole uppiniskainen ja karkaileva koira. On hyvä hypätä lautalle ja kellua, antaa virran viedä, vaikka seilaisit miten syvissä vesissä tahansa. Tärkeää olisi elää tätä hetkeä, ei haikailla menneitä, joita et voi enää muuttaa, eikä unelmoida liikaa tulevasta, koska et tiedä mitä se tuo. Elää nyt, tässä hetkessä, nauttia siitä hyvästä mitä siinä on ja koettaa korjata pahat asiat jos siihen pystyy. Toista ihmistä ei kukaan pysty muuttamaan, omaa asennetta ja suhtautumista elämään voi. Valitsen siis elämänmuutostilanteissakin olla onnellinen, tässä ja nyt, koska se huominen on kuitenkin vasta huomenna.
Avioero sitten. Pahinta kaikestako? Syylliset ja uhrit leimataan omasta ja etenkin ulkopuolisten toimesta, kaikilla on oma näkemys tapahtuneesta ja pahimmillaan toinen osapuoli syyllistetään kaiken pahan alkulähteeksi. Ei edes haluta nähdä metsää puilta. Ei välitetä, koska pitää valita puoli. Ihmiset muutoksen sisällä ovat silti hukassa, molemmat, eikä syvällä heidän sisällään voi etsiä syyllistä. Asiat jotka johtavat eroon ovat usein myllertäneet vuosikausia, kiristäneet ja löysänneet siimaa, pikkuhiljaa repien erilleen. Kukaan ei eroa hetken mielijohteesta, voisin vannoa, eikä kenellekään pitäisi eron tulla täysin yllätyksenä, koska usein hätähuutoja, tyytymättömyyttä, pahaa oloa ja elämään väsymistä on näkynyt. Entäpä jos kukaan ei ole koskaan välittänyt siitä että huusit hätääsi ja pyysit apua? Kaikkihan oli niilläkin niin älyttömän hyvin. Monesti edes rakkaus ei ole loppunut, vaan niinkuin Kaija Koo lauloi, "se pitää lopettaa". Ero on helpompi ulkopuolisten käsitellä jos siinä on jotain näkyvää pahaa. Etenkin jos ne asiat on tuotu esille julkiseksi. Tiedetään että ongelmia on. Eroaisivat! Helpommaksi ero ei silti niillekään osapuolille tule, joita se koskee.Vaikka sinua olisi hakattu vuosikausia ja vaikka tietäisit vetäväsi viinaa yli kohtuukäytön ja pilaavasi oman ja toisen elämän avioero rikkoo perustan jonka joskus loit yhdessä toisen kanssa, yhteiseen yritykseen uskoen. Kenelläkään ei ole mielestäni ulkopuolisena oikeutta nostaa syyllistä jalustalle ja kivittää. Ei vaikka mieli tekisi. Apua pitää toki tarjota kun sitä kysytään. Siinä vaiheessa hätähuuto on jo helpompi kuulla.
Oma elämä on mennyt rikki ja olin itse lopullisen päätöksen takana. Se ei tee silti asiaa minulle helpommaksi. En tuulettanut kotoa lähtiessäni ja pitänyt pirskeitä, vaan tajusin että näitä palasia kasaan pitkään. Asiaa ei tehnyt helpommaksi se että kaikki muut tuntuivat tietävän kaiken paremmin. Piti löytyä joku syy, näkyvä, likainen. Miksi kukaan jättää niin hyvän miehen?Miksi rikkoa täydellinen elämä? Ehkäpä elämäni ei ollutkaan täydellinen. Ehkäpä olisin ollut huonompi ihminen ja rikki jos olisin jäänyt. Jospa olin huono vaimo ja äiti siinä pahassa olossani mitä tunsin? Jospa läksin itseni takia. Kasvaakseni ehjäksi. Ei mitään näkyvää pahaa ollutkaan, eikä piilotettua. Elämä ei kuitenkaan ole "täydellinen mies ja koti" jos olet itse rikki.
Itsetutkiskelua olen nyt harjoittanut. Olen avannut pääni sisällön ja purkanut sen auki. Olen ollut parempi äiti selvästi, koska poikani on sanoneet minua kivaksi. En silti esitä kivaa, sama hankala oma itseni olen. Arkikiireet ovat läsnä koska nyt olen vain yksin arkea pyörittämässä, aiemmin poikien isän vetovastuu arjesta oli valtava. Koin usein olevani turhake. Nyt tiedän että pärjään, enkä ole turhan tärkeä. Olen tärkeä. En enää ole surullinen tietyistä asioista, olen hengittänyt kepeämmin. Ikävä on pahinta, kun pojat ovat osan viikosta poissa. Olen kuitenkin onnellinen fiksusta miehestä jonka kanssa aikoinaan menin naimisiin ja hänen taidoistaan asettaa lapset etusijalle. Uskon että osaamme luovia asioita. Tärkeintä on tiedostaa ettei lapsilta katoa isä ja äiti, tehdä sen eteen itse kaikkensa, vaikka ero on kuitenkin itsekäs päätös. Omat poikani puhuvat yhä että perhe on isi, äiti ja he, ja kissa ja koira. Erilliset kodit eivät heidän perhettään muuta. Sehän on vain rakennus, se talo. Lapsi on viisas ja näkee syvemmälle. Perhe on heidän sydämessä. Niin toivon sen säilyvänkin. Ero ei kuitenkaan välttämättä ole lopullisesti itsekästä vaan voi myös aiheuttaa hyviä asioita, vaikka se rikkoo alkuun paljon. Se miten rikkonaisten palasten kanssa toimii on tärkeintä. Pikaliimalla et voi niitä kasata. Tässä tapauksessa se ei kestä. Kuivumiseen on ainakin käytettävä aikaa. Et voi sulkea asioita vain pois, koska kieltämällä ongelmat saat ne paisumaan. Tärkeintä olisi kai edes tässä vaiheessa saada olla oma itsensä. Ei tarvitse leikkiä onnellista tai onnetonta muiden silmissä, eikä ainakaan pitäisi kiiruhtaa minnekään. Ei myöskään tarvitse kulkea kenenkään talutusnuorassa, jos et ole uppiniskainen ja karkaileva koira. On hyvä hypätä lautalle ja kellua, antaa virran viedä, vaikka seilaisit miten syvissä vesissä tahansa. Tärkeää olisi elää tätä hetkeä, ei haikailla menneitä, joita et voi enää muuttaa, eikä unelmoida liikaa tulevasta, koska et tiedä mitä se tuo. Elää nyt, tässä hetkessä, nauttia siitä hyvästä mitä siinä on ja koettaa korjata pahat asiat jos siihen pystyy. Toista ihmistä ei kukaan pysty muuttamaan, omaa asennetta ja suhtautumista elämään voi. Valitsen siis elämänmuutostilanteissakin olla onnellinen, tässä ja nyt, koska se huominen on kuitenkin vasta huomenna.
Kommentit
Lähetä kommentti