Arkiahdistus ja keskeneräisen elämän aforismit.

"Kun naamasi alkaa muistuttaa passikuvaasi, olet matkan tarpeessa."

Olen, todellakin.

Minun naama on ollut normaalia yrmeämpi, väsyneempi ja suusta on loikkinut sammakoita. Heinäkuun loppupuolella kun odottelee kesälomaa vielä alkavaksi, voisi positiivista mielialaa hakien ja herneitä nenästä nakellen todeta, että vielä sitä on tätä kesää jäljellä. Sitä vaan toivoo pienessä mielessään ettei Jaakko nakkaisi suurinta kiveään järveen, ja rukoilee, että aurinko jaksaisi ruskettaa elokuussakin. Jos jotain todella positiivista haluaa hakea, himpun verran ironiaa mukaan sotkien, niin ihosyövän hankkiminen aurinkoa palvoen on lähes tulkoon mahdoton tehtävä tässä vaiheessa lomaa aloittaville, ainakin näillä helteillä.

En kuitenkaan valita! Ensimmäinen oikea kesälomani moneen vuoteen aiheuttaa oikeasti jo paineita kaikelle sille touhulle ja tekemiselle mistä voi vapaasti, kuukausipalkkaa nauttien, ottaa ilon irti.

Tämä kesä on muutenkin melkoinen käännekohta elämässämme. Palkallisen lomani lisäksi saamme tänä kesänä rakentamisen päätökseen. Valmiusaste 100% on enää rantasaunan nurkan takana. Kertakaikkiaan ikuisuusprojektilta tuntuneesta, kaiken vapaa-ajan (miehen)  ja kaikkien rahojen (omien ja lainattujen) vieneestä unelmasta on tullut totta, viiden vuoden jälkeen. Hankkeemme on ollut yllätyksiä sisältävä, on tiputtanut meitä pilvilinnoista alas ja lujaa, koetellut hermoja, tuottanut ilon hetkiä ja onnistumisia tavoilla, joita ei oikein osaa selittääkään.

Talosta tuli ihana, huolimatta siitä, että kodinhoitohuoneesta tai pesutiloista tuli turhan pieniä. Kaksi aikuistaloudessa elänyttä ei olisi voinut mitenkään aavistaa millainen tilan- ja tavarantarve voi kahdella pikkunakilla olla kylpyhetkinä. Nyt tiedetään. Talosta tuli koti, joka oikeasti tuntuu oman näköiseltä ja jossa näkee itsensä vielä aikojen päästä, könkkäämässä yläkertaan kiroten miksi piti rakentaa kahteen kerrokseen. Talo, joka tuntuu kodilta oli meille levottomille iso saavutus ja sitä osataan kyllä päivittäin arvostaa. No, lähes päivittäin ainakin. Minä heinäallergisena olen muuttamassa kaupunkiin joka ikinen kerta kun joudun kitkemään pihapenkereitä puhtaaksi. Pikkujuttuja. Ei takerruta lillukanvarsiin. Mikä tärkeintä, tämä on talo, jossa meistä tuli perhe ja se on unelmieni täyttymys.

Marraskuista jokimaisemaa tuijotellen reilut viisi vuotta sitten oli hyvä aloittaa haaveet omasta kodista. Meillä oli haave valkeasta talosta, mustalla katolla ja siinä pitäisi olla yläkerta. Paistoimme nuotiomakkaraa paikalla, johon kuvailin ääneen ajatuksiani rantasaunasta, sen tuvasta isoilla ikkunoilla ja tuolla samaisella paikalla sauna, viimeisin uurastus, nyt seisoo isojen ikkunoidensa kera. Mieheni haaveili autotallista, jossa sopisi puuhastelemaan ja johon saisi rakkaan harrastusautonsa tuoda, purkaa, ja kasata kuntoon. Hassua että olimme silloin kaksi ihmistä, jotka eivät edes asuneet yhdessä, emmekä oikeastaan tienneet muuta kuin sen, että uskalsimme tahtoa asioita, yhdessä. Emme kuitenkaan osanneet edes kuvitella, saati tahtoa kahta suloista poikaa, jotka kirmaisivat pitkin poikin huutaen ja meuhkaten ja joiden hillittömäksi levinneestä hiekkakasasta lelut leviäisivät uskomattomiin paikkoihin. Joiden syntymät, ja elämän ensihetket hidastaisivat rakentamista ja joiden takia harrastusauto saisi pölyttyä vieraassa hallissa. Jotka tekivät meidät. Tuolloin emme todellakaan voineet kuvitella että tahtominen saisi aikaan tämän. Se teki todeksi unelman.

Unelmat on tehty toteutettaviksi ja niitä pitää tavoitella, sitä mieltä olen yhä. Matka on kyllä tuntunut pitkältä ja on siinä ollut niitä mutkia. Mutta mikä ei tapa niin se todellakin hajoittaa. heh heh. Ei tosiaan, kyllä kaikesta tuntuu selviävän, kun on vain sitä halua puhaltaa siihen kuuluisaan yhteen hiileen.

Väsynyt mieli ja sielu taitaa reagoida näihin huippuhetkiinkin. Minä taidan ärsyyntyä ja väsyä entisestään ja sitten saan jonkun ahaa-elämyksen, niin kuin nyt tätä kirjoittaessa, ja hymy alkaa jo kareilla huulilla. Kirjoittaminen on terapeuttista. Passikuva tuijottaa peilistä joka aamu, mutta tällä lomalla ei välttämättä matkata merta (=jokea) edemmäksi kalaan. Jospa sitä käytäisiin vaikka mato-ongella tai laavuretkellä fillarilla, kiireettömästi. Toivon sydämestäni, että mieskin pääsisi rentoutumaan ja nauttimaan vapaasta, ilman jatkuvaa kiirettä, ja ilman äkäistä akkaa ;) Lupaan vaikka matkustaa jonnekin, jos on pakko. Rantasauna ainakin lämmitetään, heti kun ylihuomenna saadaan siihen tarkastajan lupa.

Elokuussa syntyneenä osaan minä oikeasti arvostaa elokuista lomaakin. Vai mitäpä mieltä olette seuraavasta kuvasta. Tästä on taas mukava jatkaa.


elokuinen kuunsilta omalta laiturilta kuvaten ja yöuinnista nauttien. Tätä passaa lomalaisenkin odotella.