Omaa tai yhteistä aikaa, suurinta elämän taikaa..
Hiljainen, oma hetki rantasaunalla. Yritän sytyttää vesipataa ja kiuasta, tai niiden tulipesiä. Ikkunat ovat jääneet auki edelliseltä käyttökerralta ja lattia tuntuu hieman viileältä, pieni toivonpilkahdus lämmöstä, kun tuohi syttyy rätisten palamaan, mukava odottava mieli.
Hiljaisuuden särkee korvia viiltävä kiljahdus, jalkojen töminä ja oven rämäyttäminen auki ja paiskaus kiinni. ÄITIII, myö tultiin. Alle viisi minuuttia ja tuvan lattia on hiekassa, kuulen lasisten kynttilälyhtyjen kilisevän kuin pyörremyrsky olisi mennyt yli ja Sisiliantulijais-tuulikellon kilkattavan liian heleästi. Pyörremyrsky on kuulemma pienempi jätkistä, tietää isoveli huutaa, kun oma ärsyyntyvästi koveneva ääneni ärähtää saunan uunin edestä kysymyksen. Ei pala tuohi enää ja kiukaasta tulee vain savua, liian täyteen tungettu tulipesä ei jaksa syttyä. Oma pää alkaa myös savuta, kun ovia paiskotaan liian monta kertaa auki ja kiinni ja tympii tuo saunan uunin syttymättömyyskin. Olkoon perhana.
Pitäisi aika usein katsoa peiliin näissä tilanteissa. Siellä se pukuhuoneen seinällä olisi ollut, miehen askartelema, valkokehyksinen. Pitäisi miettiä ettei sitä omaa aikaa ja hiljaisuutta voi odottaa saavansa klo 17.00 iltapäivällä talossa, jossa on kaksi alle kouluikäistä lomalaista, jotka ovat juuri saaneet syötyä mahansa täyteen ja ladattua verensokerit huippuunsa. Tai mikä tärkeintä, ei näin aikuisena ainakaan pitäisi nokkautua siitä ettei homma mennyt niinkuin strömssössä, kun se strömssö oli siellä oman pienen pään sisällä. Luovutin tässäkin hetkessä, otin pojat mukanani sisälle ja uikutin aviomiehelle että "olkoon koko saunominen, ihan sama. Näitten kanssa voidaan rentouta vaikka heittelemällä rapaa seinään, tai piirtää lattiaan kirkkoveneitä. Jumankauta".
Huomaatteko leijonaluonteeni parhaat puolet? Voi hyvää päivää. Hävettää välillä olla minä. Olen toisinaan niin ahkera, ja puuhakas ja hauskaa seuraa, mutta näin normaalimmin vähemmän. Mutta mahtava paketti tuo minun mies. Hissukseen hävisi talosta, huomasin että saunan piipusta alkoi tupruta savua, ja arvasin että siellä se kävi kohentelemassa uunin sisukset. Kysyi tultuaan, että olisinko voinut kuunnella mitenkään ohjeita enkä ladata täyttä pesää ennen syttymistä... en tietenkään, kun tunnelmoin sytytykseni kanssa. Ensi kerralla sitten.
Lupasin käydä kuitenkin lisäämässä puita. Yksin.
Olla yksin vai yhdessä, mistä nauttia ja miten rentoutua? Oma aika oli tosiaan kirjoitukseni pääajatus, pitkän alkutarinoinnin jälkeen. Oma aika on haave, ja ajatuksissa usein, etenkin pikkuihmisten perheissä. Se voi olla saunan sytyttämishetki, lenkki syksyä odottavilla metsäteillä, ruohonleikkaaminen aivasteluista välittämättä, tai vaikkapa kirjan lukeminen. Se on henkireikä meistä jokaiselle, josta ei kai tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa, ja silti se saa aikaan huonon omantunnon. Äidiksi tultuani olen kokenut huonoa omaatuntoa kaikesta omasta, oli se omaa aikaa, oma harrastus tai salaa syöty (lapsen) vanukas. Se mahtaa olla joku kehityspsykologinen asia, elämänkaaripsykologiaa sen on pakko olla. Ihan varmasti EHKÄ onkin. Oman ajan keskeytyminen joka tapauksessa ärsyttää ja nyt se oma ärsyyntyminen sai sen huonon omantunnon aikaan.
Lasten kanssa on oltava niin läsnä. On kuunneltava ja keskityttävä heidän touhuihin, jaksettava ymmärtää , välittää kaikesta, ja paradoksaalisesti olla välillä tai aika usein välittämättä kaikesta. Isien ja äitien pitää olla eräänlaisia superihmisiä, ja kummalla tavalla niitä erikoisia supervoimia meille "vanhuksille" suodaan. Jaksamme valvoa valehtelematta vuosikausia, nukkumatta kokonaista yötä kunnolla, elämme pitkiä aikoja parisuhteessa kuin olisimme pelkkiä kämppäkavereita, jotka eivät viitsi enää sulkea edes vessan ovea ison hädän aikaan, ja eikä sitä kyllä pystykään sulkemaan, etenkin kun lapset ovat ihan pieniä. Tässäkään ei ole mitään pahaa, yleensä, koska elämää kestävä rakkaus, josta olen jauhanut ennenkin kestänee nämäkin hetket. Heräämme uskomattoman pieniin ääniin ja osaamme, ainakin isät osaavat, nukkua vaikka nokkahuilut ja huuliharput soisivat hyvinkin lujaa ja epävireessa korvan juuressa, ja ennen kaikkea vaistoamme mitä kaikkea pahaa voi tapahtua, ihan kohta, ja tempaisemme pienokaisemme vaaran suusta turvaan. Toisille meistä on luotu vanhemmuuden myötä superlehmänhermot, ja sitten eräille vähemmän superit. Sillä mennään kuitenkin mitä on saatu, vaikka joskus läikkyisi yli.
On mukava olla toisinaan yksin, mutta ei kuitenkaan liian kauan. Ei enää kun tämän kaiken on kerran saanut. Yhdessä on mukavampi. Lasten melu ja touhu ovat asioita, joita ikävöisin heti, jos joutuisin yksin pidempään olemaan. Yhteinen aika ja läsnäolo merkitsevät enemmän kuin mikään. Yksissä tuumin, niin kuin meillä päin sanotaan kuulostaa mukavalta.
Saunakin lämpeni heti, kun mies vei kortensa kekoon. Mihin minä ilman tuota rakasta "kämppistäni" joutuisin ;) Kylmään saunaan istumaan luultavasti. Pikkuäijjätkin lähtivät intopinkeänä saunaa kohti, ja tajusin sillä hetkellä, että onpahan vain luultavasti se minun silmissä sotku ja meluaminen heille sitä ihanaa omaa aikaa. Mikä minä olen sitä kieltämään. En mikään.
Lämmin sauna, puukiukaan rätinä, mukavan pehmoiset löylyt. Pillimehut, vissy ja iltapuurolle pihan poikki kiiruhtaminen. Punaiset posket ja hyvä, helppo olo. Saunahetkessä tiivistyy yhteinen ja oma, hyvin tärkeä aika. Näitä minun elämäni taikahetkiä.
Hiljaisuuden särkee korvia viiltävä kiljahdus, jalkojen töminä ja oven rämäyttäminen auki ja paiskaus kiinni. ÄITIII, myö tultiin. Alle viisi minuuttia ja tuvan lattia on hiekassa, kuulen lasisten kynttilälyhtyjen kilisevän kuin pyörremyrsky olisi mennyt yli ja Sisiliantulijais-tuulikellon kilkattavan liian heleästi. Pyörremyrsky on kuulemma pienempi jätkistä, tietää isoveli huutaa, kun oma ärsyyntyvästi koveneva ääneni ärähtää saunan uunin edestä kysymyksen. Ei pala tuohi enää ja kiukaasta tulee vain savua, liian täyteen tungettu tulipesä ei jaksa syttyä. Oma pää alkaa myös savuta, kun ovia paiskotaan liian monta kertaa auki ja kiinni ja tympii tuo saunan uunin syttymättömyyskin. Olkoon perhana.
Pitäisi aika usein katsoa peiliin näissä tilanteissa. Siellä se pukuhuoneen seinällä olisi ollut, miehen askartelema, valkokehyksinen. Pitäisi miettiä ettei sitä omaa aikaa ja hiljaisuutta voi odottaa saavansa klo 17.00 iltapäivällä talossa, jossa on kaksi alle kouluikäistä lomalaista, jotka ovat juuri saaneet syötyä mahansa täyteen ja ladattua verensokerit huippuunsa. Tai mikä tärkeintä, ei näin aikuisena ainakaan pitäisi nokkautua siitä ettei homma mennyt niinkuin strömssössä, kun se strömssö oli siellä oman pienen pään sisällä. Luovutin tässäkin hetkessä, otin pojat mukanani sisälle ja uikutin aviomiehelle että "olkoon koko saunominen, ihan sama. Näitten kanssa voidaan rentouta vaikka heittelemällä rapaa seinään, tai piirtää lattiaan kirkkoveneitä. Jumankauta".
Huomaatteko leijonaluonteeni parhaat puolet? Voi hyvää päivää. Hävettää välillä olla minä. Olen toisinaan niin ahkera, ja puuhakas ja hauskaa seuraa, mutta näin normaalimmin vähemmän. Mutta mahtava paketti tuo minun mies. Hissukseen hävisi talosta, huomasin että saunan piipusta alkoi tupruta savua, ja arvasin että siellä se kävi kohentelemassa uunin sisukset. Kysyi tultuaan, että olisinko voinut kuunnella mitenkään ohjeita enkä ladata täyttä pesää ennen syttymistä... en tietenkään, kun tunnelmoin sytytykseni kanssa. Ensi kerralla sitten.
Lupasin käydä kuitenkin lisäämässä puita. Yksin.
Olla yksin vai yhdessä, mistä nauttia ja miten rentoutua? Oma aika oli tosiaan kirjoitukseni pääajatus, pitkän alkutarinoinnin jälkeen. Oma aika on haave, ja ajatuksissa usein, etenkin pikkuihmisten perheissä. Se voi olla saunan sytyttämishetki, lenkki syksyä odottavilla metsäteillä, ruohonleikkaaminen aivasteluista välittämättä, tai vaikkapa kirjan lukeminen. Se on henkireikä meistä jokaiselle, josta ei kai tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa, ja silti se saa aikaan huonon omantunnon. Äidiksi tultuani olen kokenut huonoa omaatuntoa kaikesta omasta, oli se omaa aikaa, oma harrastus tai salaa syöty (lapsen) vanukas. Se mahtaa olla joku kehityspsykologinen asia, elämänkaaripsykologiaa sen on pakko olla. Ihan varmasti EHKÄ onkin. Oman ajan keskeytyminen joka tapauksessa ärsyttää ja nyt se oma ärsyyntyminen sai sen huonon omantunnon aikaan.
Lasten kanssa on oltava niin läsnä. On kuunneltava ja keskityttävä heidän touhuihin, jaksettava ymmärtää , välittää kaikesta, ja paradoksaalisesti olla välillä tai aika usein välittämättä kaikesta. Isien ja äitien pitää olla eräänlaisia superihmisiä, ja kummalla tavalla niitä erikoisia supervoimia meille "vanhuksille" suodaan. Jaksamme valvoa valehtelematta vuosikausia, nukkumatta kokonaista yötä kunnolla, elämme pitkiä aikoja parisuhteessa kuin olisimme pelkkiä kämppäkavereita, jotka eivät viitsi enää sulkea edes vessan ovea ison hädän aikaan, ja eikä sitä kyllä pystykään sulkemaan, etenkin kun lapset ovat ihan pieniä. Tässäkään ei ole mitään pahaa, yleensä, koska elämää kestävä rakkaus, josta olen jauhanut ennenkin kestänee nämäkin hetket. Heräämme uskomattoman pieniin ääniin ja osaamme, ainakin isät osaavat, nukkua vaikka nokkahuilut ja huuliharput soisivat hyvinkin lujaa ja epävireessa korvan juuressa, ja ennen kaikkea vaistoamme mitä kaikkea pahaa voi tapahtua, ihan kohta, ja tempaisemme pienokaisemme vaaran suusta turvaan. Toisille meistä on luotu vanhemmuuden myötä superlehmänhermot, ja sitten eräille vähemmän superit. Sillä mennään kuitenkin mitä on saatu, vaikka joskus läikkyisi yli.
On mukava olla toisinaan yksin, mutta ei kuitenkaan liian kauan. Ei enää kun tämän kaiken on kerran saanut. Yhdessä on mukavampi. Lasten melu ja touhu ovat asioita, joita ikävöisin heti, jos joutuisin yksin pidempään olemaan. Yhteinen aika ja läsnäolo merkitsevät enemmän kuin mikään. Yksissä tuumin, niin kuin meillä päin sanotaan kuulostaa mukavalta.
Saunakin lämpeni heti, kun mies vei kortensa kekoon. Mihin minä ilman tuota rakasta "kämppistäni" joutuisin ;) Kylmään saunaan istumaan luultavasti. Pikkuäijjätkin lähtivät intopinkeänä saunaa kohti, ja tajusin sillä hetkellä, että onpahan vain luultavasti se minun silmissä sotku ja meluaminen heille sitä ihanaa omaa aikaa. Mikä minä olen sitä kieltämään. En mikään.
Lämmin sauna, puukiukaan rätinä, mukavan pehmoiset löylyt. Pillimehut, vissy ja iltapuurolle pihan poikki kiiruhtaminen. Punaiset posket ja hyvä, helppo olo. Saunahetkessä tiivistyy yhteinen ja oma, hyvin tärkeä aika. Näitä minun elämäni taikahetkiä.
Kommentit
Lähetä kommentti