Jäähyväiset Xenalle.

Pieni palanen meidän parisuhteen historiaa myytiin tänään. Ei osaa meistä kuitenkaan,  mutta pieni palanen, osa historiastamme vaihtoi omistajaa, auton muodossa. Sille on nyt muistokirjoituksen paikka, olkoonkin miten absurdia tahansa herkistyä autosta, herkistelen silti.
Meidän parisuhteen salaisuus on kai osittain ollut samanlaiset intohimot ja elämänasenne. Ollaan aina ymmärretty toisiamme, jopa tämmöisinä hulluina hetkinä. Uskon että mieheni voi lukea tämän ymmärtäen. Lukekaa muut kuin täyttä ymmärrystä vailla.

Minun lapsuus täyttyi autoista. Opin ajamaan autoa ihan pikkulikkana, isoveljen hellässä opetuksessa. "Elä jumalauta rytkytä sitä autoa vaan nosta kytkin tasasesti" Isoveikka 15v opasti Datsun Cherryn puikoissa tuskailevaa 7-vuotiasta. Se oli normaalia, outoa olisi ollut meidän perheessä, jos en olisi opetellut ajamaan. Autot olivat kova juttu, haaveilin mopostakin, ja sitten teini-iässä tapasin kylillä tulevan mieheni. Mopo unohtui ja vaihtui Opelin etupenkkiin.
Hänenkin elämään oli autot kuuluneet aina. Kiitettävin paperein oli komea nuoriherra valmistunut autonasentajaksi ammattikoulusta, stipendin kera. Meillä riitti höpöteltävää sekä niistä suurista rakkauden tunteista että hänen auton alumiinivanteista ja aina niin puunatusta ulkonäöstä. Autolla oli nimikin, AURI. Auto vahattiin usein, ja se kiilsi. Se oli mukava kesä se. Kesä 1996.

Tämä kyseessä oleva palanen historiaamme sai alkunsa syksyllä 1999, ensitapaamisen merkeissä. Pienen kylämme tanssiravintolan parkkipaikalle olimme sopineet tapaamisen auton ostamisen merkeissä. Nissan 200sx oli ollut aikansa huikea urheiluauto ja vielä 9 vuotta vanhana se houkutteli melkoisesti ei niin hurjiin tehoihin tottuneita Asconan kuljettamia. Rakkautta ensisilmäyksellä se kai oli kun näimme auton ensimmäisen kerran. Molemmat huokaisi, jätti hengittämättä hetkisen ja huokaisi uudestaan. Muistan kun katsottiin toisiamme. Ohho. Koeajon jälkeen tämä silloinen poikaystäväni oli myytyä miestä. Nisukka muutti meille. Sekin sai nimen, Xena. Hupsut.
Se oli tärkeä esine meille nuorille. Ajoin sillä ajokortin saatuani ja ajoinkin melko reippaasti, lähes aina. Talvella slaikkarissa, (tätä sanontaa kommentoisi veljenpoikani, jos tämän lukisi, hän ajaisi kai lintassa ) aina niin kovaa kuin pystyi ja vaikka ei olisi pystynyt, niin ajoin silti. Hurjia hetkiä joita en koskaan kerro pojilleni etteivät samanlaisia hullutuksia saisi päähänsä. Toivoen geeneissä ei kulkeutuisi huonotkin tavat... mutta, auto oli meille tärkeä. Turha sitä on kieltää.

Sillä käytiin Helsingissä sukulaisten luona, hurjasteltiin motarilla pieni pelko takapuolessa, ja oli auto välillä täynnä porukkaa vaikka se virallisesti oli vain kahdelle rekisteröity... mukavia reissuja. Meidän saksanpaimenkoira sai sen penkkeihin aikaan turkisvuorauksen ja sitä sadateltiin yhdessä kun imuroitiin. Siihen ostettiin silloin olevinaan hienot musiikkivehkeet, 10cd-levyn vaihtaja raksutti takakontissa ja oli niin lystiä. Hurautti mieheni sillä kerran junaradallekin, minua junalle saattaessaan. Liikaa vauhtia, liikaa liukkautta ja ratapiha ei enää riittänyt ja meinasin päästä hyvinkin erikoisesti Pieksämäen junan kyytiin :) Hurjia, uhkarohkeita hetkiä, mukavia hetkiä. Sitä pestiin ja vahattiin ja laiteltiin. Myö oltiin niin ylpeitä siitä autosta. Hupsut.

Ikä tekee tehtävänsä. Se on karu totuus. Mekin erosimme siinä välillä.. sydäntä kouraisi kun näin tutun auton ja kuskin. Mieheni sitten hieman tympääntyi ja hankki itselleen uudemman, perussiistin käyttöauton. Nisukasta tuli harrastus ja hän purki se atomeiksi, hitsasi ja fiksasi ja jätti odottelemaan parempia aikoja.Seurasin hänen kotisivuiltaan projektia. Oli ikävä. Taisin jauhaa autosta kun nähtiin, mutta lienen haikaillut muutakin. Siinäkin auto oli helppo tekosyy ottaa yhteyttä. Nissaniin liittyi niin paljon muistoja, siihen liittyi me.

Onnellisia hetkiä, yhteenpaluuta, ja sitten taloprojekti ja ihanat rakkaat lapset täytti elämän. Nissan jäi rakkaan isoveljeni halliin pölyttymään. Hän aina käynnisteli sitä vuosittain, hyvin pörpötti, kuulemma. Se vielä laitetaan kuntoon, niin puhuttiin. Tuotiin se kotiinkin, saunan nurkalle odottelemaan autotallin valmistumista.

Järki vei voiton ensilumen tullessa. Hankeen se taas menisi, kukaan sitä ei taaskaan joutaisi tai kehtaisi laittaa ja rahanreikiä oli tullut niin paljon ettei oikein pystyisi enää siihen euroja tuhlata. Oli aika luopua.

Hulluutta miten autoon, joutavaan tavaraan voi kiintyä. Se oli kuitenkin aivan uskomattoman vahva tunne, joka esti autosta luopumisen. Luultavasti syynä oli juuri ne koetut hetket ja elämä ja se miten vahvasti autot on aina molempien elämään kuuluneet. Minulla on yleensä ollut maailman huonoimmat rottelot, joten kai se oli aikanaan jotain luksusta minulle.
Nissanin aika kuitenkin oli jo, ja meni.

Koira ei kuitenkaan karvoistaan pääse, mitä nyt osan jättääkin noihin auton penkkeihin. Yhä haaveilen hienosta autosta, kun Opelin ratin taakse istun. Toivottavasti Opel ei kuitenkaan ole meidän historiaan ja tähtiin ainiaaksi kirjoitettu vaikka opelin etupenkiltä opelin etupenkille matkaa olen tehnytkin.. Helevetin ooppeli. Vuodet on kasvattaneet, saaneet näkemään asioiden tärkeysjärjestykset oikeina eikä niihin kuulu enää alumiinivanteet ja hurjat hevosvoimat. Tai no, ihan pikkuisen ehkä tykkään kuitenkin.

Kiitos Xena yhteisistä vuosista. Kirjoitteli, eräs hupsu.