Isänsä poikia.

Toisinaan olen kateellinen. Tunnen miten katkera tunne nousee vatsasta kurkkuun ja silmäkulmiin. Harmittaa, mutta kuitenkin samalla olen onnellinen. Poikieni rakkaus ja kunnioitus, kenties hienoinen palvonta isäänsä kohtaan on niin voimakasta. Olen onnellinen siitä että tuo mies, joka asuu meillä, on tarpeeksi suuri vastaamaan noihin tunteisiin, enkä tarkoita tällä hänen fyysisiä mittojaan, vaan sitä valtavaa isän statusta, joka hänelle on suotu ja jonka hän kantaa täydellisesti. Kateellinen olen siitä, etten itse saa lähellekään samanlaisia rakkaudenosoituksia, katseita, joista paistava ylpeys voisi nostaa kohteensa maan tasalta astetta korkeammaksi, jatkuvaa ihailua ja perässä tekemistä, mallioppimista.

no love is greater than that of a father for his son.

Äitinä olen kai se joka kieltää kaiken kivan, varoo ja pelkää aina kaiken pahan tapahtumista, käskee ja toruu. Äitinä vastavuoroisesti kuitenkin myös kerron ja näytän rakkauttani todella paljon, sanoin, teoin ja kosketuksin. Ja samalla ihailen ja kunnioitan poikiani ja heidän isäänsä. Kehun ja kannustan. Silti tekemiseni tai tapani elää ei aiheuta pojissa mitään ylisuuria tunteita.

Luonnollistahan tämä on. Tottakai sen ymmärränkin. Miten poika mieheksi kasvaisi, ilman miehen mallia, esikuvaa, idolia. Luonnollista ovat myös tunteeni, pieni ikävä ja kaipuu, halu olla tärkeä. Olen toki ylpeä roolistani olla kuulemassa heidän mahtavaa tarinointia siitä mitä oppivat tänään, miten, ja mitä isi teki tänään tai eilen, mitä isi kertoi. Hirmuisen pieni osa minua kuitenkin koko ajan kaipaa jotakin.
Tunteeni purkautuvat sitten tähän poikieni idoliin. Vaadin häneltä jollakin tapaa sitä palvontaa, ja koska tunnen mieheni, tiedän ettei kukko todellakaan käskien laula. Siitäkös saan aina sopan keitettyä. Aatsipoppaa.

Olen jättänyt paljon joutavaa pois, että olisin enemmän läsnä. Silti harrastuksieni tai työn viedessä aikaani koen myös tätä jatkuvaa huonoa omaatuntoa. Epäilen kuitenkin ettei jatkuva kotona olo muuttaisi tilannetta. Pojat toki tykkäävät olla kanssani ja istumme kainalokkain, höpöttelemme, jumppaamme ja ulkoilemme, mutta kun isi on mukana, minä siirryn heidän silmissään taustalle. Se on sitä luonnollista valintaa, uskon. Toki luonne-erotkin mieheni ja minun välillä merkitsevät. Olen nopeatempoisempi, äkkipikaisempi ja ärhäkämpi. Rohkea olen toisaalta, mutta sitten kuitenkin pelkään kaikkea, mitä voi tapahtua. Vaadin kamalasti, kaikilta. Mieheni on lempeä, mukavalla tavalla rento reiska, joka antaa poikien tehdä ja kokeilla. Hän antaa helpommin periksi, ja tykkää itsekin ottaa lungisti, meikäläisen pysyessä valitettavan usein takakireänä... Luultavasti aika selkeitä syitä miksi kuka vain valitsisi mieheni minun sijaan.  :)

Opin paikka tässä kuitenkin on vain itselläni, koska pahinta mitä teen on siinä äkillisessä "en ole tärkeä"-ajattelussani se että muutun ärsyyntyneeksi ja poissaolevaksi. Keskityn pyörimään oman napani ympärillä enkä näe enää sitä, miten typerästi käyttäydyn. Hassua, miten tämänkin tiedostaa kyllä. Elämä on jatkuvaa oppimista.. tätähän olen toistellut. Onneksi.

Ylpeä minä kyllä olen, että ovat niin isänsä poikia. Uskomattoman taitavia, urheilullisia ja nokkelia jätkiä. Toisella samanlainen pitkä pinna, rauhallinen ote asioihin, ja toinen pojista perinyt varmaan häneltä itsenäisen, suoran ja vilpittömän suhtautumisen asioihin. Ihana huomata siellä myös niitä omia piirteitä. Herkkyyttä, ärhäkkyyttä ja tunteenpaloa, tarvetta ängetä ihan liki. En siis saa päivittäistä palvontaa, mutta rakkautta olen saanut enemmän elämässäni, kuin usein edes ansaitsisin. Pysäyttäviä hetkiä ovat yhä ne "äitii, missä olet". "äiti, anna pusu". "äiti, rakastan sinnuu". Sydän on silloin sykkyrällä onnesta. Ehkäpä toisaalta pääsen myös helpommalla ;) ja pitäisi nauttia. "Iskääää, pyyhkimmään", "Ei,isi pesee". "ISI tuu", "isi anna ja isi kanna."

Puolensa kaikella.