Pieni Iso Poika.
Havahduin eräs ilta melko vahvasti siihen, että minun esikoiseni kasvaa hetki hetkeltä ja käy läpi valtavia muutoksia, ja myllerrystä mielen, ja arkisten asioiden keskellä. Itku ja kiukustuminen on ollut herkässä, pettyminen omiin tekemisiin nousee joskus tosi vahvaksi ja hienoinen vähättely, syyllistäminen, ja jopa meillä harvinainen mustasukkaisuus pikkuveljeä kohtaan korostuu. Samalla hän on hurjan itsenäinen, touhukas ja osaava, oppii joka hetki uutta, kirjoittaa, opettelee lukemaan, piirtää, kertoo hyviä juttuja, ja taidot liikunnassa kehittyvät hurjaa vauhtia. Äidille, ja isällekin, on ollut melkein yllätys huomata, että siinä se pieni, kiltti ja kaikkeen mukautuvainen poika alkaa rajata omia ääriviivojaan ja elämäänsä! Valmiiksi annettu muotti ei olekaan se sopivin, ja hyvä niin! Käy samoin kuin ensilumien aina (olevinaan) yllättäessä autoilijat, yllättää kasvu ja kehittyminen nyt vanhemmat. Onneksi edes minä, välillä idioottimainen hitleri-äiti, en ole aivan epäonnistunut, nyt kun sitä uhmaa on näkyvissä.
Olen keskellä, tosin alkutaipaleella vielä, elämäni suurinta opintietä, äitiyttä. Tästä olenkin jo aiemmin maininnut ja siitä tulen varmasti mainitsemaan jatkossakin. Hienointa on kuitenkin huomata, että olen kehittyväistä sorttia, ja osaan joskus jopa kohdata asioita oikein. Olen kai osannut nyt antaa tukea, rajoja ja rakkautta, ja onnistunut käsittelemään tätä vaihetta pienen miehen elämässä hyvin, koska minä itse en ole ollut hermostunut lähestulkoon mistään. Olen omassa luupäässäni tajunnut että siellä myllertää nyt itsenäisyys, ja arvostanut sitä, en pelkästään heittänyt tielle vain omia näkemyksiäni. Olen osannut antaa tilaa ja arvostaa tuota pientä isoa miestä. On tainnut tulla aika ettei voi oikein läpihuuto-juttuna kommentoida toisen tekemisiä, kehua ilman perusteita, tai "olevinaan seurata" leikkiä, koska vastassa on epäilevä, tutkiva ja suora ihminen, joka vaistoaa kaiken välinpitämättömyyden ja vilpin, ja tuo mielipiteensä esille, pyytää vastauksia :) Olen oikeastaan aika innoissani tuosta muutoksesta, koska kaikesta huomaa, että hänestä on kasvamassa hieno miehenalku, jolla on mielipiteitä, omaa päätä ja rohkeutta.
On aika mainiota huomata että meidän vanhempien tekemisiä ja sanomisia aletaan kyseenalaistaa, muuten me onnettomat luulisimme pyörittävämme jotain pääroolia ;) Tiedän että tämä muutos on tullut jäädäkseen :)
Kiukustumisen, pettymyksen tunteiden ja ylitsepursuavan isouden keskellä on kuitenkin se hellä kaveri, joka tulee pyynnöstä syliin, jota harmittaa hetkisen päästä kiukustuminen, ja joka haluaa pitää kädestä ennen nukahtamista, vaikka ei nyt mikään pakko olisikaan. Olen kiitollinen jokaisesta vaiheesta hänen ja pikkuveljensä elämässä tähän hetkeen mennessä, ja odotan innolla jatkoa. En ole äiti joka haikailee jo ohitettua vauvantuoksua ja tuhinaa, mutta hienointa on, etten myöskään enää toivo joka hetki muutosta "helpompaan ja parempaan", vaan osaan nyt jopa arvostaa näitä jokaisia joko kirjavanräikeitä tai hitokseen tylsiä ja musta-valkoisia hetkiä. Ainakin lähes tulkoon aina ;)
Olin eräänä iltana iltatöissä, ja kuuntelin siinä erään miehen esityksen Klamydia-bändin kappaleesta Pienen pojan elämää. Itku meinasi tulla, vaikkei se nyt todellakaan mikään herkkä ja koskettava balladi olekaan :) itkupilli mikä itkupilli, heh.
http://www.youtube.com/watch?v=9NPDUbNCWlo&feature=kp
Olin pakahtua ylpeydestä miettiessäni siinä yömyöhällä kotiin ajellessa sitä, että minulla on kotona nuo omat kultaa kalliimmat "räkänokkani", jotka tennarit vilkkuen mahtaa vielä monet kerrat juoksennella pitkin metsiä ja pihoja. Toivottavasti äitinä osaan kasvaa siinä heidän vieressään, pienen pojan elämää sivusta seuraten, ja luultavasti siihen nokkanikin pistäen. :)
Olen keskellä, tosin alkutaipaleella vielä, elämäni suurinta opintietä, äitiyttä. Tästä olenkin jo aiemmin maininnut ja siitä tulen varmasti mainitsemaan jatkossakin. Hienointa on kuitenkin huomata, että olen kehittyväistä sorttia, ja osaan joskus jopa kohdata asioita oikein. Olen kai osannut nyt antaa tukea, rajoja ja rakkautta, ja onnistunut käsittelemään tätä vaihetta pienen miehen elämässä hyvin, koska minä itse en ole ollut hermostunut lähestulkoon mistään. Olen omassa luupäässäni tajunnut että siellä myllertää nyt itsenäisyys, ja arvostanut sitä, en pelkästään heittänyt tielle vain omia näkemyksiäni. Olen osannut antaa tilaa ja arvostaa tuota pientä isoa miestä. On tainnut tulla aika ettei voi oikein läpihuuto-juttuna kommentoida toisen tekemisiä, kehua ilman perusteita, tai "olevinaan seurata" leikkiä, koska vastassa on epäilevä, tutkiva ja suora ihminen, joka vaistoaa kaiken välinpitämättömyyden ja vilpin, ja tuo mielipiteensä esille, pyytää vastauksia :) Olen oikeastaan aika innoissani tuosta muutoksesta, koska kaikesta huomaa, että hänestä on kasvamassa hieno miehenalku, jolla on mielipiteitä, omaa päätä ja rohkeutta.
On aika mainiota huomata että meidän vanhempien tekemisiä ja sanomisia aletaan kyseenalaistaa, muuten me onnettomat luulisimme pyörittävämme jotain pääroolia ;) Tiedän että tämä muutos on tullut jäädäkseen :)
Kiukustumisen, pettymyksen tunteiden ja ylitsepursuavan isouden keskellä on kuitenkin se hellä kaveri, joka tulee pyynnöstä syliin, jota harmittaa hetkisen päästä kiukustuminen, ja joka haluaa pitää kädestä ennen nukahtamista, vaikka ei nyt mikään pakko olisikaan. Olen kiitollinen jokaisesta vaiheesta hänen ja pikkuveljensä elämässä tähän hetkeen mennessä, ja odotan innolla jatkoa. En ole äiti joka haikailee jo ohitettua vauvantuoksua ja tuhinaa, mutta hienointa on, etten myöskään enää toivo joka hetki muutosta "helpompaan ja parempaan", vaan osaan nyt jopa arvostaa näitä jokaisia joko kirjavanräikeitä tai hitokseen tylsiä ja musta-valkoisia hetkiä. Ainakin lähes tulkoon aina ;)
Olin eräänä iltana iltatöissä, ja kuuntelin siinä erään miehen esityksen Klamydia-bändin kappaleesta Pienen pojan elämää. Itku meinasi tulla, vaikkei se nyt todellakaan mikään herkkä ja koskettava balladi olekaan :) itkupilli mikä itkupilli, heh.
http://www.youtube.com/watch?v=9NPDUbNCWlo&feature=kp
Olin pakahtua ylpeydestä miettiessäni siinä yömyöhällä kotiin ajellessa sitä, että minulla on kotona nuo omat kultaa kalliimmat "räkänokkani", jotka tennarit vilkkuen mahtaa vielä monet kerrat juoksennella pitkin metsiä ja pihoja. Toivottavasti äitinä osaan kasvaa siinä heidän vieressään, pienen pojan elämää sivusta seuraten, ja luultavasti siihen nokkanikin pistäen. :)
Kommentit
Lähetä kommentti