Tyhjä sivu. Uusi vuosi.

 

Edessäni on tyhjä kirja. Puhtaita valkoisia sivuja, ei valmiiksi kirjoitettua, kerrottua. Istun sen edessä hieman avuttomana, mutta samalla huokaisen syvään saadakseni rintani puristusta pois. Istun oman elämäni päiväkirjan edessä tietämättä mitä kirjoittaa. Silti tiedän että näin pitää olla. Puristan kynää kädessäni liiankin lujaa, mutta uskon että kyllä se ote siitä vielä kepenee.

Olen oman itsekkyyteni rappusilla, nousemassa ylöspäin. En käänny enää pois. Tunnen aiheuttaneeni pettymyksiä, surua ja pelkään tekeväni syviä arpia, joiden parantumisen aikaa ei minulle kerrota. En silti enää käänny. Hengitän syvään sisään, puhallan hengitykseni ulos. Kuuntelen ja kuulostelen. Kerrankin olen pysähtyneessä tilassa, ensimmäisellä portaalla. En jaksa vielä nousta ylemmäs, mutta enää en käänny.

Tiedän kuitenkin tekeväni sen, mitä minun pitääkin tehdä. On pakko tehdä, tullakseni ehjäksi. Rikkoa kaikki. Palasiksi. Tiedän ettei kukaan välttämättä ymmärrä, enkä silti enää välitä, muista. Se ajatus helpottaa hengittämistä, puhallan ilman kevyemmin ulos. Seuraava sisäänhengitys on edellistä kepeämpi.

Olen kiitollinen menneistä, en kadu mitään. Olen rakastanut, pitänyt kiinni ja sitten päästänyt vain irti. En hylkää ketään, en halveksi. En polta siltoja, mutta annan unelmilleni siivet. Aivan sama vaikka lentäisin naamalleni, aivan sama vaikka siipeni eivät kantaisikaan niin kuin oletin. Naurakaa sitten. Mutta kukaan, ei koskaan enää, saa nyppiä niitä irti.

         Olkoon tuleva vuosi armollinen. Antakoon hitusen kepeyttä kynäotteeseen, täyttyköön kirjan   sivut päivä kerrallaan.

Säilyttäköön uusi vuosi
sen mitä rakastat.
Tuokoon tullessaan
mitä kaipaat.
Vieköön mennessään
mitä taakkana kannat.

-tuntematon-