Timantteja hangella ja hymy takataskussa.

Pakkaspäivän lounastauko laittoi kirjoittamaan. Olo on onnellinen ja hyvä, huolimatta paukkupakkasista. Hymyilyttää.

Hymyilin aamulla herätessäni, kun päätin niin. Päätin etten kiroa pakkasen kylmettämää taloa, kun nukahdin ennen peltien kiinni laittamista, enkä tuskaile hitaista hitaampien poikien aamupuuron syöntiä. Etsin heille valmiiksi You Tubesta lentsikat leffojen trailereita ja hymyilen, kun sanon viidennen kerran että syökää nyt, kohta on kiire. Kiireen keskelläkin jatkoin iloisella äänellä hoputtamista, pukekaahan, käytetään koira. Koiraa vedin pakkasessa lähes samalla tavalla kuin poikia pulkassa. Tee kakka, tee pissi. Hyvä tyttö. Hymyilin kuitenkin.

Hymy tarttuu. Poikanikin hymyilivät. Jopa pienimmäinen pahimmassa uhmassaan päätti kokeilla hermojani vain kerran. Pulkka pysyi suht kuosissaan eikä vedetty kaarteissa kumoon, tahallaan. Kuulemma kun sitten komensin, olin jo ihan tyhmä äiti. Niinpä, mutta olin tyhmä äiti hyvässä hengessä, jos tiedätte mitä tarkoitan, ja mitä parasta, kuulin tyhmän äidin tittelini vain yhden kerran. Sekös vasta hymyilytti.

Ei se vaatisi kuin sataan (tai tuhanteen) laskemista useimpina aamuina. Pitäisi hokea vaikka jotain mantraa tai lauleskella. Minulla oli aikoinaan työkaveri joka hyräili ärsyttävissä ja tiukoissakin työtilanteissa samaa kappaletta tai mikä hymni lie ollutkaan. Mietin silloin että Ei voi olla totta, jopa hieman ärsyyntyneenä. Mutta sitäpä kannattaa kokeilla! Paineet omassa pääkopassa laskee ja ärsyttää vähemmän.. hyräilet itsesi vähän niin kuin pois hankalasta tilanteesta. Mahtavaa! :)

Aina ei toki hymyilytä. Ihan sallittua sekin. Oma olo on kuitenkin ollut nyt kepeämpi ja uusi vuosi vaikuttaa mukavalta. Yhä tympäisee pakkaskelit, mutta mitäpä näistä. Olen mennyt kai itseeni nyt aika lailla... pistänyt itseni ja ajatukseni suurennuslasin alle. Tehnyt rohkeita asioita, pelottaviakin. Ollut onnellinen ja välillä surullinen.

Tässä eräänä iltana menin ensimmäistä kertaa tänä talvena hiihtimille, niin kuin poikani sanoo. Sää oli nollassa ja hieman pakastumassa, peililiukasta siis. Oli melkoinen oman elämäni pelkokerroin kun vedin pimeillä laduilla vitosen lenkin ja laskin mäet tietämättä sen kummemmin kaarteen suuntaa. Siinä oli kylmä hiki otsalla jokaisessa laskussa, onneksi lämpisin normaalimmalla hiellä sitten nousuvaiheessa.:) Mutta tulipa koettua, ala- ja ylämäet.

Elämässäni on ollut nyt melkoista ala- ja ylämäkeä. Sitä se kai kaikilla on. Olen kertonutkin aiemmin etten ole tasaisen tien kulkija, joten kai se kuuluu olla näin. Sitä vaan kuitenkin toivoo, että osaisi elää niin, ettei ainakaan kenellekään toiselle aiheuttaisi elämän poluille tarpeettomia mutkia matkaan.

Varasin itselleni lomamatkan, ensimmäisen vuosikymmeneen. Se oli (tyhmän?) rohkea teko kun lähden yksin, ja kai rahansa voisi käyttää tarpeellisempaan. Tai voisiko sittenkään, jos asiaa alkaa ruotia, kai oma hyvinvointi ja onnellisuus ovat melko tarpeellisia meistä useimmille, uskon niin. Olen deletoinut nyt jonkun järkevää-asennon aivoistani. Olkoon, odottelen sen palautumista kaikessa rauhassa. Reissua odotan kuitenkin innolla. Se on minun omaa aikaa se. Sekin hymyilyttää. Hymy onkin melko iso juttu. Se tarttuu, se kantaa pitkälle, ja jopa surun keskellä voi hymyillä. Hymy ystävälle, hymy rakkaille valaisee hetken, ja tekee kaikesta vähän helpompaa. Hymy jopa kaunistaa! Hymy pelasti minun päiväni tänään. Uskon että helpotin omalla hymylläni myös poikieni aamua. Ei pöllömpi juttu. Sen kun vetäisee välillä sieltä takataskusta käyttöön.Toivon myös, että tämän tekstin luettuaan muitakin hymyilyttäisi hieman.

Hymyillään kun tavataan! 

Ps.Hymy on herkässä usein noita poikia kuunnellessa. Lasten kyky havainnoida maailmaa on uskomaton. Eilen illalla he ensimmäisenä  huusivat että hangella on timantteja, kun pakkashanki kimalsi kauniina.  Aarteita ja hymyn aiheita löytyy vaikka kotipihalta, kun osaa vain katsoa.