Kun aika pysähtyy, ja matka jatkuu.

Olipa kerran.. niin ne sadut alkaa. Sen pituinen se, tai Itku pitkästä ilosta... onko se ainoa lopetus oikeassa elämässä? Seuraava tarina on tosi. Varmasti monelle. Tämä on myös kiitos, ystäville.

"Kuvittele kevät liukkaille teille potkukelkka. Aamupakkasen aikaan. Lasket mäkeä alas, jalat jalaksilla, kohottaen katseesi eteenpäin, nauttien vauhdin huumasta, ihanasta alkavasta keväästä, lintujen sirkutuksesta ja kirpakan kevään tuoksusta.Yhtäkkiä vauhti pysähtyy, rajusti töksähtäen, muuttaen huokuvan onnen tunteen kauhuksi ja ahdistukseksi, lennättäen sinut potkuri mukana pyörien nurin. Tiellesi on heitetty hiekkaa, ja sitä on paljon. Joka puolella. Mukava matkasi on päättynyt, yllättäen. Elämässäsi aika tuntuu hetkeksi pysähtyneen.

Turpa ruvella, silmät kirvellen koitat nousta ylös. Sattuu joka puolelle. Pahinta on pelko ja pettymys. En enää ikinä voi nauttia mistään. En enää tahdo hymyillä moisesta, olevinaan huolettomasta matkan teosta. Miten paljon hiekkaa jaksetaankin viskoa eto tielle. Pieni kinttupolku, haavemaisemissa. Antaisivat olla."

Miten sitä joskus herääkin aamulla hymyilevänä ja onnellisena, valmiina matkaan. Niin tein minäkin. Auringon säteet tuntui lämmittävän kilometrien päästä. Samassa pienessä onnen hetkessä aurinko menikin pilveen, pimeni, ja tuntui pysäyttävän maapallon kiertoliikkeen. Omasta maailmasta tippui pohja. Elämä näytti raadollisuutensa. Potkurin jalaksilla seistessä tuntui kuin uppoaisi siihen helvetin hiekoitushiekkaan.

Suru, pettymykset ja ikävät hetket kuulemma kasvattavat. Hyvä niin, koska olen pian täysikasvuinen. Liikakasvua odotellessa tässä mennään. En taida silti antaa periksi. Lupaan taistella lujemmin, rakastaa enemmän, ja paremmin, ja olla välittämättä kenestäkään jonnin joutavasta, mistään turhasta.Aina ei itse voi vaikuttaa edes omaan onnellisuutensa, mutta lupaan vaikuttaa täysillä siihen miten onnelliseksi teen ihmiset lähelläni. Lupaan olla hiekoittamatta kenenkään tietä turhaan. Lupaan kertoa sen mitä tunnen ennen kuin aika on loppu. Sinä, ystäväni, olet minulle kevät, ja auringon säteet, olet kiiltävä tien pinta jalasten alla, vahva ja varma tunne, onnenhetkiä. Olet minun tarinani " ja niin he elivät elämänsä.." -päätöslause. Ja niin he tekivät, yhdessä tai erikseen, onnellisina, toisia ihmisiä arvostaen ja suvaiten. He pelkäsivät menettämistä,  mutta samalla hyväksyivät sen mitä matka toisi eteen.

Tänä aamuna minä heräsin sydän toivoa täynnä. Olen kiitollinen pienistä onnenmurusista, auringonsäteistä. Tänä aamuna uskallan taas mennä potkurimatkalle. Pienistä hiekoituksista potkin jatkossa yli kovempaa, kipinät jalaksista sinkoillen, isompien kohdalla kannan potkurin yli. En käänny, enkä luovuta, en koskaan. Ystäväni, kiitos kun olet mukana matkallani. Matka jatkuu, vaikka turpa ruvella, mutta eteenpäin. ♡