My life has a superb cast but I can't figure out the plot.
Tunne siitä kun väsyy täysin on pysäyttävä. Pitäisi jaksaa, mutta ei vain kykene. Pitäisi nähdä hyvää pienissä asioissa, mutta ei näe. Se mitä ihmiselle tapahtuu silloin on melkoinen sekoitus tunnetiloja. Tuntuu hullulta, vaikka miten tahtoisi olla normaali.
Olen ollut aina positiivinen touhottaja. Nokka kohtia uusia haasteita, ja jaksaa jaksaa. Nami nami. Olo on parhaina päivinä kuin Bjurströmin Marko veivaisi lannettaan pään sisällä. Sitten yhtäkkiä kun sellaisen ihmisen sisin tummuu ja mieli synkkenee, tuntuu kuin maailma pysähtyisi. Se säikäyttää. Päällisin puolin kaikki on hyvin. Ihminen näkee vain pintaa, kunnes haluaa katsoa syvemmälle. Sitä itsekin tuijottaa pitkään vain sitä minkä haluaa nähdä, kunnes peilikuva vääristyy niin pahoin ettei enää näe mitään. Ei valoa tunnelinpäässä, ei kauneutta arjen yksityiskohdissa, ei hyvää elämässään.
Minulle kävi niin. Onneksi tajusin asian. Liitelin pää pilvissä ja mätkähdin alas. Ilman kenenkään syytä menin hajalle, mutta en nähnyt säröjä ajoissa tai en tehnyt niille mitään. Henkinen pikaliima olisi kova juttu, mutta valitettavasti utopiaa.
Väsyin kaikkeen. Väsyin yrittämään ja tuntemaan. Elämäni muuttui täydellisesti, muutuin ihmisenä erilaiseksi. Välillä tuntui että suru painoi kaiken matalaksi ja välillä en edes tiennyt mikä surullisuuden aiheuttaa. Sisällä oli tyhjyys vaikka koitin kaikin tavoin esittää että asiat on hyvin. Valehdella sekä itselle että muille. Täytin kalenteria tekemisillä, ettei tarvitsisi pysähtyä miettimään. Lopulta mikään tekeminenkään ei antanut enää mitään sisältöä. Maailma oli muuttunut harmaaksi. Sanottiin että olen levoton, kyllästyn asioihin ja rutiineihin. Huolestutti, koska en oikeastaan enää osannut edes kyllästyä. Alun perin levottomuuteni aloittanut innostuminen oli kadonnut täysin.
Minua hävetti. Lopetin mukavat asiat. Lopetin kirjoittamisen koska ei ollut enää sanottavaa. Mietin että aina pitäisi osata nähdä hyvää jossakin, enkä minä enää nähnyt. Lopetin rakkaan harrastuksen kun sekin toi pelkkää kiireen tunnetta. Välttelin ihmisiä, ja pakenin tunnetta, pelkäsin tuntea. Kroppa alkoi oireilla voimakkaasti, sairastelin vähän väliä, päänsäryt olivat valtavia ja kipu lihaksissa oli repivää. Ilo liikunnastakin oli kadonnut. Suoritin elämäni tunteja läpi ja pidin kaiken piilossa suurelta yleisöltä. Työssäni olin ollut hyvä, yhtäkkiä en ollut edes keskinkertainen, alisuoriuduin nipin napin. Enhän minä ollut sellainen ihminen. Olin vahva. Pärjäsin.
Uskallan nyt vihdoin myöntää itselleni myös etten minä oikeasti aina pärjää. Olen välillä heikko, ja saan sitä olla. En tahdo enää syyttää itseäni jokaisesta epäonnistumisesta vaan kokeilla onnistua uudelleen. Lukaisin erään kaverin sivulta ajatuksen ettei lapsi ikinä ajattele kävelemään opetellessaan, ja siinä epäonnistuessaan, ettei tämä ole minun juttu. Totta. Epäonnistuminen voi olla myös mahdollisuus. Onneni on ollut tässä näytelmässä hyvät kanssanäyttelijät, vaikka juoni on ollut hukassa, kuten englanniksi juttuni otsikoin. Kiitos välittämisestä. Anteeksi, etten minä ole jaksanut oikein kunnolla välittää. Lupaan parantaa tapani. Kupletin juoni alkaa taas kirkastumaan. Vielä eräänä päivänä se Bjurström veivaa lannettaan entiseen malliin. Tykkään olla semmoinen levoton tyttö, josta Anssi Kelakin laulussaan kertoi.
Olen ollut aina positiivinen touhottaja. Nokka kohtia uusia haasteita, ja jaksaa jaksaa. Nami nami. Olo on parhaina päivinä kuin Bjurströmin Marko veivaisi lannettaan pään sisällä. Sitten yhtäkkiä kun sellaisen ihmisen sisin tummuu ja mieli synkkenee, tuntuu kuin maailma pysähtyisi. Se säikäyttää. Päällisin puolin kaikki on hyvin. Ihminen näkee vain pintaa, kunnes haluaa katsoa syvemmälle. Sitä itsekin tuijottaa pitkään vain sitä minkä haluaa nähdä, kunnes peilikuva vääristyy niin pahoin ettei enää näe mitään. Ei valoa tunnelinpäässä, ei kauneutta arjen yksityiskohdissa, ei hyvää elämässään.
Minulle kävi niin. Onneksi tajusin asian. Liitelin pää pilvissä ja mätkähdin alas. Ilman kenenkään syytä menin hajalle, mutta en nähnyt säröjä ajoissa tai en tehnyt niille mitään. Henkinen pikaliima olisi kova juttu, mutta valitettavasti utopiaa.
Väsyin kaikkeen. Väsyin yrittämään ja tuntemaan. Elämäni muuttui täydellisesti, muutuin ihmisenä erilaiseksi. Välillä tuntui että suru painoi kaiken matalaksi ja välillä en edes tiennyt mikä surullisuuden aiheuttaa. Sisällä oli tyhjyys vaikka koitin kaikin tavoin esittää että asiat on hyvin. Valehdella sekä itselle että muille. Täytin kalenteria tekemisillä, ettei tarvitsisi pysähtyä miettimään. Lopulta mikään tekeminenkään ei antanut enää mitään sisältöä. Maailma oli muuttunut harmaaksi. Sanottiin että olen levoton, kyllästyn asioihin ja rutiineihin. Huolestutti, koska en oikeastaan enää osannut edes kyllästyä. Alun perin levottomuuteni aloittanut innostuminen oli kadonnut täysin.
Minua hävetti. Lopetin mukavat asiat. Lopetin kirjoittamisen koska ei ollut enää sanottavaa. Mietin että aina pitäisi osata nähdä hyvää jossakin, enkä minä enää nähnyt. Lopetin rakkaan harrastuksen kun sekin toi pelkkää kiireen tunnetta. Välttelin ihmisiä, ja pakenin tunnetta, pelkäsin tuntea. Kroppa alkoi oireilla voimakkaasti, sairastelin vähän väliä, päänsäryt olivat valtavia ja kipu lihaksissa oli repivää. Ilo liikunnastakin oli kadonnut. Suoritin elämäni tunteja läpi ja pidin kaiken piilossa suurelta yleisöltä. Työssäni olin ollut hyvä, yhtäkkiä en ollut edes keskinkertainen, alisuoriuduin nipin napin. Enhän minä ollut sellainen ihminen. Olin vahva. Pärjäsin.
Uskallan nyt vihdoin myöntää itselleni myös etten minä oikeasti aina pärjää. Olen välillä heikko, ja saan sitä olla. En tahdo enää syyttää itseäni jokaisesta epäonnistumisesta vaan kokeilla onnistua uudelleen. Lukaisin erään kaverin sivulta ajatuksen ettei lapsi ikinä ajattele kävelemään opetellessaan, ja siinä epäonnistuessaan, ettei tämä ole minun juttu. Totta. Epäonnistuminen voi olla myös mahdollisuus. Onneni on ollut tässä näytelmässä hyvät kanssanäyttelijät, vaikka juoni on ollut hukassa, kuten englanniksi juttuni otsikoin. Kiitos välittämisestä. Anteeksi, etten minä ole jaksanut oikein kunnolla välittää. Lupaan parantaa tapani. Kupletin juoni alkaa taas kirkastumaan. Vielä eräänä päivänä se Bjurström veivaa lannettaan entiseen malliin. Tykkään olla semmoinen levoton tyttö, josta Anssi Kelakin laulussaan kertoi.
Kommentit
Lähetä kommentti