Liikunnan ilo.
Netin ihmeellinen maailma toi eteeni videon pienen tytön laihdutustarinasta. Juttu kosketti koska olen itse käynyt läpi saman. Olen tainnut tästä aiemmin kirjoittaakin. Kirjoitan uudestaan.
Aloin miettimään lapsuutta ja nuoruutta. Miten hauras on pienen ihmisen itsetunto ja mieli ja miten helppoa semmoinen on rikkoa. Haluan kertoa oman näkemykseni asiasta.
Painoa alkoi kertymään jo 4-vuotiaana,
neuvolakortin mukaan.
Painoa liikaa!
Makeiset pois!
Hampaanpesu tilalle!
oli huutokirjaimin kirjoitettuna vaaleanpunaiseen vihkoon. Painokäyrä oli suloisesti + -merkkinen pituuden junnatessa alakäyrillä. Kotona ei silloin isommin asiaan puututtu. Muistan kun isä hermostui oikein että "on se jumalauta jos ei lapsi saa syödä." Ja se ei tuohesta oo lapsen suu. "Syö tyttö!". Ja minä söin. Mietin isääni ja hänen tapaansa, ja tiedän että kyse oli rakkaudesta. Meillä ei vain valitettavasti liikuttu millään muotoa. Autolla tehtiin pienetkin siirtymät ja tukevuutta oli kaikissa muissa paitsi lapamadon imaisseessa isoveljessäni. Tai siltä se silloin näytti, kaikella rakkaudella Bro. Vikaan mentiin siinä liikunnassa. Ruoka oli kuitenkin perusruokaa, toki hieman tukevaa, kun varaa ei ollut ostaa salaatteja ja kasviksia, ja makua ruokaan sai suolalla ja voilla. Hyvää ruokaa minä lapsena kuitenkin söin. Itsepyydettyä kalaa oli aina. Ehkäpä innostuimme makarooniruokia syömään liikaa, ja herkkuna meni usein kauraryynimössö, jossa oli puolilasia sokeria ja punaista maitoa... Pikaruokapaikassa taisin vierailla ensimmäistä kertaa elämässäni vasta 12-vuotiaana kun olin lomamatkalla siskoni luona. Lihoa voi siis ihan tavallisella ruoalla kun sitä syö enemmän kuin kuluttaa. Tämähän me kaikki tiedetään.
Kouluaika toi muutoksen. Kotona minua ei ikinä haukuttu. Olin kuulemma sievä tyttö ja minusta olisi vaikka mihin elämässäni. Isäni ja äitini loivat minulle terveen itsetunnon pikkutyttönä ja en koskaan häpeillyt itseäni. Kunnes aloitin koulun.
Kuulin olevani läski. Lapset osaavat olla raadollisia.
Olin huono kaikessa liikuntaan liittyvässä. Minun lapsuudessa telinevoimistelu oli liikuntatuntien must -juttu ja muistan alkaneeni pelätä liikuntaa. Liikuntalajit opeteltiin hyvin ja kaikki liikkuivat, osasivat tai eivät. Painoa oli tokaluokalla ehtinyt kertyä jo 50kg. Liikkuminen oli hankalaa. En osannut luistella, en hiihtää, en uida enkä pelata palloa. Olin "aika pihalla" ja usein tosi surullinen. Pikkuhiljaa aloin kuulla olevani läski. Aloin häpeämään itseäni. Asiaa ei auttanut "halpahallista" ostetut vaatteeni ja hieman huonot urheiluvarusteet joista sai kuulla myös opettajilta. En tiedä millä rahalla, mutta jollakin keinolla isä ja äiti ostivat minulle kolmannen luokan jouluna joululahjaksi uudet sukset. Olin ylpeä niistä. Hiihtämisen taitoa sukset eivät toki tuoneet, mutta hävetti pikkuisen vähemmän. Kiitos isä ja äiti.
Viidennellä luokalla painoa oli liki 80kg. Sain jatkuvasti kuulla terveydenhoitajalta siitä miten vaarallista painoni alkoi jo olla. Aloin jännittää terveydenhoitajan luona käyntiä. Pienessä koulussa sain toisinaan kuulla olevani läski, mutta periaatteessa minuun oli jo totuttu. Olin onneksi melko suulas. Ja osasin ajaa autoilla mikä toi pientä katu-uskottavuutta etenkin luokan poikien joukossa. Pojista alkoi muodostua sitten oman pääni sisällä ongelma. Ihastuin normaalisti kuten siinä iässä aletaan, ja tajusin etten ole tosiaan luokan vetävämpiä tyttöjä :) Se on iso juttu tajuta.. itketti illalla kotona ja valutin kyyneleet koirani turkkiin. Kirjoitin runoja ja päiväkirjaa ja kuvittelin olevani laihempi. Liikunta oli yhä pelottava peikko. Kouluaika oli hieman ahdistavaa.
Äitini mahtoi tajuta vierestä kaiken sen tuskan mitä koin. Ei liikunnallisena ihmisenä hän pyysi minua lenkkikaverikseen. Hän ei kertaakaan maininnut minun painostani mitään. Halusi vain kokeilla hölkkää ja nauraa kikatettiin Paukkajan teillä kun ei kumpikaan jaksanut. Pikkuhiljaa jaksoimme. Minä aloin nauttia jokapäiväisistä lenkeistä. Aloin nauttimaan liikkumisesta. Ruokavaliota taidettiin kotonamme silloin hieman muuttaa. Isä sai kiellon ostaa täysimaitoa kaupasta ja muistan ettei karkkeja ja makeaa saanut enää ostaa samalla tavalla. Minä aloin laihtumaan huomaamatta, enkä edes laihduttanut. Oli huikea tunne jaksaa paremmin.
Katsoin pienen tytön tarinan ja tiedän sen mitä iloa tuo se, kun jaksaa paremmin. En varmasti enää osaisi elää ilman liikuntaa. Muutos oli merkittävä ulkoisesti mutta uskon että isoin muutos tapahtui pääni sisällä.
Omien lasteni liikunnaniloon panostan kovasti, ja terveellisiin elämäntapoihin. En siksi että heidän pitää olla tietynlaisia, vaan siksi että en ikinä halua heidän kokevan sitä pahaa mieltä mitä itse koin kouluaikoina. On ilo nähdä että he arvostavat liikkumista luonnossa, hiihtämistä ja luistelua ja ovat taitavia käsittelemään palloa. Kaikki lähtee meistä vanhemmista, ne kokemukset ja tapa elää. Eikä ikinä pitäisi puuttua lapsen pyöreyteen arvostellen ja halveksuen. Kaikelle on aikansa. Liikunnanilolle myös. Kotoani en saanut liikunnallisia lähtökohtia, mutta kotoa tuli apu, jonka ansiosta liikunta on tänäkin päivänä iso juttu.
Liikunnallista kevättä kaikille :)
Aloin miettimään lapsuutta ja nuoruutta. Miten hauras on pienen ihmisen itsetunto ja mieli ja miten helppoa semmoinen on rikkoa. Haluan kertoa oman näkemykseni asiasta.
Painoa alkoi kertymään jo 4-vuotiaana,
neuvolakortin mukaan.
Painoa liikaa!
Makeiset pois!
Hampaanpesu tilalle!
oli huutokirjaimin kirjoitettuna vaaleanpunaiseen vihkoon. Painokäyrä oli suloisesti + -merkkinen pituuden junnatessa alakäyrillä. Kotona ei silloin isommin asiaan puututtu. Muistan kun isä hermostui oikein että "on se jumalauta jos ei lapsi saa syödä." Ja se ei tuohesta oo lapsen suu. "Syö tyttö!". Ja minä söin. Mietin isääni ja hänen tapaansa, ja tiedän että kyse oli rakkaudesta. Meillä ei vain valitettavasti liikuttu millään muotoa. Autolla tehtiin pienetkin siirtymät ja tukevuutta oli kaikissa muissa paitsi lapamadon imaisseessa isoveljessäni. Tai siltä se silloin näytti, kaikella rakkaudella Bro. Vikaan mentiin siinä liikunnassa. Ruoka oli kuitenkin perusruokaa, toki hieman tukevaa, kun varaa ei ollut ostaa salaatteja ja kasviksia, ja makua ruokaan sai suolalla ja voilla. Hyvää ruokaa minä lapsena kuitenkin söin. Itsepyydettyä kalaa oli aina. Ehkäpä innostuimme makarooniruokia syömään liikaa, ja herkkuna meni usein kauraryynimössö, jossa oli puolilasia sokeria ja punaista maitoa... Pikaruokapaikassa taisin vierailla ensimmäistä kertaa elämässäni vasta 12-vuotiaana kun olin lomamatkalla siskoni luona. Lihoa voi siis ihan tavallisella ruoalla kun sitä syö enemmän kuin kuluttaa. Tämähän me kaikki tiedetään.
Kouluaika toi muutoksen. Kotona minua ei ikinä haukuttu. Olin kuulemma sievä tyttö ja minusta olisi vaikka mihin elämässäni. Isäni ja äitini loivat minulle terveen itsetunnon pikkutyttönä ja en koskaan häpeillyt itseäni. Kunnes aloitin koulun.
Kuulin olevani läski. Lapset osaavat olla raadollisia.
Olin huono kaikessa liikuntaan liittyvässä. Minun lapsuudessa telinevoimistelu oli liikuntatuntien must -juttu ja muistan alkaneeni pelätä liikuntaa. Liikuntalajit opeteltiin hyvin ja kaikki liikkuivat, osasivat tai eivät. Painoa oli tokaluokalla ehtinyt kertyä jo 50kg. Liikkuminen oli hankalaa. En osannut luistella, en hiihtää, en uida enkä pelata palloa. Olin "aika pihalla" ja usein tosi surullinen. Pikkuhiljaa aloin kuulla olevani läski. Aloin häpeämään itseäni. Asiaa ei auttanut "halpahallista" ostetut vaatteeni ja hieman huonot urheiluvarusteet joista sai kuulla myös opettajilta. En tiedä millä rahalla, mutta jollakin keinolla isä ja äiti ostivat minulle kolmannen luokan jouluna joululahjaksi uudet sukset. Olin ylpeä niistä. Hiihtämisen taitoa sukset eivät toki tuoneet, mutta hävetti pikkuisen vähemmän. Kiitos isä ja äiti.
Viidennellä luokalla painoa oli liki 80kg. Sain jatkuvasti kuulla terveydenhoitajalta siitä miten vaarallista painoni alkoi jo olla. Aloin jännittää terveydenhoitajan luona käyntiä. Pienessä koulussa sain toisinaan kuulla olevani läski, mutta periaatteessa minuun oli jo totuttu. Olin onneksi melko suulas. Ja osasin ajaa autoilla mikä toi pientä katu-uskottavuutta etenkin luokan poikien joukossa. Pojista alkoi muodostua sitten oman pääni sisällä ongelma. Ihastuin normaalisti kuten siinä iässä aletaan, ja tajusin etten ole tosiaan luokan vetävämpiä tyttöjä :) Se on iso juttu tajuta.. itketti illalla kotona ja valutin kyyneleet koirani turkkiin. Kirjoitin runoja ja päiväkirjaa ja kuvittelin olevani laihempi. Liikunta oli yhä pelottava peikko. Kouluaika oli hieman ahdistavaa.
Äitini mahtoi tajuta vierestä kaiken sen tuskan mitä koin. Ei liikunnallisena ihmisenä hän pyysi minua lenkkikaverikseen. Hän ei kertaakaan maininnut minun painostani mitään. Halusi vain kokeilla hölkkää ja nauraa kikatettiin Paukkajan teillä kun ei kumpikaan jaksanut. Pikkuhiljaa jaksoimme. Minä aloin nauttia jokapäiväisistä lenkeistä. Aloin nauttimaan liikkumisesta. Ruokavaliota taidettiin kotonamme silloin hieman muuttaa. Isä sai kiellon ostaa täysimaitoa kaupasta ja muistan ettei karkkeja ja makeaa saanut enää ostaa samalla tavalla. Minä aloin laihtumaan huomaamatta, enkä edes laihduttanut. Oli huikea tunne jaksaa paremmin.
Katsoin pienen tytön tarinan ja tiedän sen mitä iloa tuo se, kun jaksaa paremmin. En varmasti enää osaisi elää ilman liikuntaa. Muutos oli merkittävä ulkoisesti mutta uskon että isoin muutos tapahtui pääni sisällä.
Omien lasteni liikunnaniloon panostan kovasti, ja terveellisiin elämäntapoihin. En siksi että heidän pitää olla tietynlaisia, vaan siksi että en ikinä halua heidän kokevan sitä pahaa mieltä mitä itse koin kouluaikoina. On ilo nähdä että he arvostavat liikkumista luonnossa, hiihtämistä ja luistelua ja ovat taitavia käsittelemään palloa. Kaikki lähtee meistä vanhemmista, ne kokemukset ja tapa elää. Eikä ikinä pitäisi puuttua lapsen pyöreyteen arvostellen ja halveksuen. Kaikelle on aikansa. Liikunnanilolle myös. Kotoani en saanut liikunnallisia lähtökohtia, mutta kotoa tuli apu, jonka ansiosta liikunta on tänäkin päivänä iso juttu.
Liikunnallista kevättä kaikille :)
Kommentit
Lähetä kommentti