Elämä.

Elämä. Pitäisi sen tuntua, rouhean pinnan sormenpäissä, kuplinnan vatsanpohjassa. Pitäisi kylmän nihkeässä syksyssäkin muistaa valon hellivä voima.
Maistua sen pitäisi, pitäisi elämää suussaan makustella. Kirpeitä ja katkeriakin sulatella, makeaa ahmia mahan täydeltä. Sulaa hyväksi tunteeksi, sekoittua, ja yhtäkkiä rauhoittua.

En minä enää muista enkä maista. Tuohesta on suuni ja tauluni tyhjä ja pinnaltaan sileä, tunnoton.

Siihen minä onneton tarrasin, elämääni kiinni. Roikuin sen riekaleissa, vaikka liikaa teki mieli luovuttaa. Koitin parsia kasaan, mutta katkoin langat vahingossa, tai tahallaan, en tiedä. Pistin neulan sydämeeni, sinua siinä sivussa sivalsin.

Siinä sotkujeni keskellä seistessäni, elämääni vihaten ja silmiin tuijottaen sinä käänsit vastuun kipeästä minulle. Vastuuttomalle.

Minun on parempi ilman sinua sinä sanoit, vai sinun ilman minuako tarkoitit.

Elämä. Tunnu perkele vielä enemmän, iske nyrkkisi keskelle tyhjää taulua, tiputa polvilleen  ja anna nousta vavisten. Liian ylpeästi olen päätäni pystyssä pitänyt ja liian suorin jaloin seissyt. Näytä nyt miten pöytä puhdistetaan ja peli puhalletaan poikki.

Sääntöjä en ole vieläkään lukenut. Opettelen niitä tavaamaan.