Kesken jäänyt raskausaika.
Minulla on tytär. Olen mykistynyt siitä miten täydellinen pieni ihminen hän on. Rakastan häntä jo nyt koko sydämestäni vaikka emme vielä oikein tunne toisiamme. Kaunis ja siro pieni ihminen päätti tulla maailmaan reilu kuukausi ennen laskettua aikaa. Äitiyslomalle jääminen tarkoitti kirjaimellisesti äitiyttä. Lomasta en vielä voi puhua.
Kirjoitan tämän tekstin kuin päiväkirjan sivuille muisteltavaksi. Teksti on hyvin henkilökohtainen eikä kannanotto mihinkään. Pään tyhjennys tekstiksi auttaa kasaamaan viime aikojen kokemusten palasia.
Tuo pieni tyttö on minulle kolmas lapsi. Hän on myös viimeinen. Viimeinen siksi etten kestäisi enää näitä piinaavia taakse jääneitä kuukausia ja kenties hitusen piinaavia tulevia päiviä ja viikkoja.
Raskausajan kerrotaan olevan huumaavaa ja ihanaa aikaa. Minulle se oli osittain ikävää ja ahditusta, syyllisyyttä ja pelonsekaista, rakkauden täyteistä sekamelskaa. Kaikki tekeminen loppui ja se oli raastavaa ihmiselle joka on liikkeellä melkein 24/7. Lepo on hyvästä. Liika on liikaa. Olin kuulemma sitkeä ja sinnikäs lepääjä maatessani sairaalassa, mutta sisälläni kuohui. Pelko ja toivo kulkivat käsikädessä ja jotenkin varoi rakastamasta liikaa sisällä tuntuvia liikkeitä, jos sattuisi jotain. Oli myös jatkuva ikävä.
Olen onnellinen että mitään ikävää ei sattunut ja sain taas tilaisuuden rakastua.
Raskausaika jäi kun jäikin kesken.
Huoli ja hätä eivät loppuneet viimeiseen kivuliaaseen ponnistukseen, vaikka tuota kipua seurasi käsittämätön ilo ja onni pienen kinaisen ihmisen päädyttyä vatsani sisästä tuokioksi vatsani päälle. Kesken jäänyt raskausaika tarkoitti nimittäin minulle jotain uutta ja outoa, keskoslasta.
Pienokainen on normaalia keskosta isompi ja jämäkämpi, mutta viikoiltaan vielä liian ennenaikainen viileään maaliskuiseen yöhön. Tänne hän kuitenkin halusi, toukokuun tyttö. Ei malttanut odottaa lumien sulamista.
Jokainen täysiaikaisen lapsen synnyttänyt äiti tietää sen tunteen, kun lapsi nostetaan rinnalle, ponnistetaan vielä istukka ja aletaan tutustumaan pieneen ihmiseen. Isä tai kätilö leikkaa napanuoran vasta tuon hetkisen päästä, tissitellään ensimmäiset pisarat ja jatketaan matkaa yhdessä osastolle. Kokemus joka on uskomaton ja mieleenpainuva ja jonka olen saanut kokea jo kahdesti. Onneksi. Taas olin luonut tuosta hetkestä jo mielikuvan päässäni etukäteen ja kieltämättä veti hiljaiseksi, kun sylin tyhjyys ja pieni pelko olivat isoimmat asiat mielessäni, kun hetkisen ajan pidin lasta vatsani päällä ja katsoin kun isä leikkasi napanuoran pikaisesti ja lastenlääkäri otti lapsen hoiviinsa. Mieskin lähti lääkärin ja lapsen perässä osastolle. Ponnistin vielä täydellisen istukan, jota tällä kertaa olikin aikaa ihastella ihan ajan kanssa... Vau. Tämä kohta tekstissä sisältää muuten mustaa huumoria, jonka synnyttäneet luultavasti ymmärtävät hyvin.
Istuimme miehen palattua kaksin sotkuisen synnytyspöydän äärellä ja hän kertoi tytön pikaiset kuulumiset ja auttoi minut suihkuun. Tuon tilanteen kauneus avautui minulle jälkeenpäin, kun hän varovasti suihkutti minua heikotuksen takia ja piti huolta että saan pukeuduttua ja pääsen takaisin sängylle. Tyttöä yhdessä katsoessa tajusin onnekkuuteni. Se oli hyvä hetki, joka jää ikuisesti mieleeni.
Päässäni pyöri onni ja ilo ja samalla kamala syyllisyys siitä olisinko voinut tehdä vielä jotakin toisin. Olisinko voinut pötköttää vielä pitempään. Olisiko lapsi ollut sitten sylissäni heti synnytyksen jälkeen. Turhia joutavia ajatuksia, mutta niin tosia ja vakavia itselleni tuossa hetkessä.
Pari tuntia nukuttuani kiiruhdin osastolle ja sain lapseni syliin. Hän oli niin kaunis ja hento. Tunne, joka oli täynnä rakkautta ja pientä pelkoa ja jännitystä täytti minut. Halusin vain pitää hänet lähellä. Halusin vain suojella häntä kaikelta.
-----
Takana tyttösellä on elämää nyt viisi vaihderikasta päivää. Nämä päivät ovat olleet iloa ja itkuakin täynnä. Tytön oloa seurataan kokoajan. Kokeita on otettu paljon ja suljettu pois asioita. Hyviä asioita on kuultu. Viisi päivää on välillä tuntunut kuitenkin parilta viikolta.
Äitinä tunteet ovat vaihdelleet epätoivon, rakkauden, onnistumisen ja suuttumisenkin välillä. Ikävä on yhä läsnä kuten odotusaikana. Kaipaan kokoajan poikia, miestä ja kotia. Onneksi minulla on nyt tuo pieni ihminen konkreettisesti lähelläni. Hänen avuton tuhina rauhoittaa oman mieleni myllerrystä.
En ole nukkunut montakaan tuntia tänä aikana, koska vuorokausi on täysin rytmitetty. Herätän tytön kolmen tunnin välein, vaihdan vaipat, punnitsen tyttöä ja imetän ja lasken näin maidon määrän, pumppaan maitoa jos hällä ei ole ollut voimia syödä rinnalla riittävästi ja annostelen puuttuvan määrän pumpattua maitoa nenämahaletkun kautta pieneen mahaan. Hetken päästä kaikki alkaa alusta. Hormonit pitää kierroksia yllä ja jaksaa jollakin tapaa. Jokaisella kerralla toivon, että pieni ihminen jaksaa syödä koko ruokamäärän suoraan tissistä ja että hän herää itse pyytämään lisää. Välillä harmittelen väsynyttä pientä, josta otetaan kokeita ja pissanäytteitä ja itken pienen itkiessä. Tiedän että hänestä pidetään huolta tutkimuksien avulla, mutta sille tuskalle, jota se äitinä minussa aiheuttaa en voi mitään.
Jokainen päivä on kuitenkin uusi ja tuo lisää viikkoja pienelle. Olen onnekas siitä että hän on tässä ja kaikki vaikuttaa hyvälle. Tietämättömyys ja epävarmuus luovat ahdistusta ja sen hallintaan on välillä keskityttävä. En vain ollut osannut varautua tähän.
Mietin välillä paljon pienempiä keskoslapsia ja heidän vanhempiaan ja tajuan taas onnekkuuteni. Ihmisen mieli on kuitenkin outo ja omaan tilanteeseen käpertyy jotenkin niin syvälle, ettei osaa aina tajuta asioiden hyviä puolia. Niitä meillä on paljon, enemmän kuin huonoja. Kirjoittamalla kokemukseni auki ymmärrän taas paljon enemmän. Lähinnä kai itseäni.
On ollut ilo lukea vastaavia kokemuksia ja tiedän että tämän jälkeen olen ihmisenä taas hitusen vahvempi ja kenties äitinä itselleni armollisempi. Tämän kokemuksen myötä olen nöyrempi ja herkempi ja ennen kuin joku heittää nasevan ja viisastelevan kommentin, tiedän kyllä viettäväni synnytyksen jälkeistä herkistymisen aikaa. Tiedostan nämä asiat kuitenkin nyt hyvin vahvasti sisälläni. Se herättää kiitollisuutta kaiken tämän uuden keskellä.
Elämä on ihme. Epäonnistumisista voi poikia jotain erityistä.
Vaikkapa pieni tytär. Rakkaiden poikien seuraksi.
Kirjoitan tämän tekstin kuin päiväkirjan sivuille muisteltavaksi. Teksti on hyvin henkilökohtainen eikä kannanotto mihinkään. Pään tyhjennys tekstiksi auttaa kasaamaan viime aikojen kokemusten palasia.
Tuo pieni tyttö on minulle kolmas lapsi. Hän on myös viimeinen. Viimeinen siksi etten kestäisi enää näitä piinaavia taakse jääneitä kuukausia ja kenties hitusen piinaavia tulevia päiviä ja viikkoja.
Raskausajan kerrotaan olevan huumaavaa ja ihanaa aikaa. Minulle se oli osittain ikävää ja ahditusta, syyllisyyttä ja pelonsekaista, rakkauden täyteistä sekamelskaa. Kaikki tekeminen loppui ja se oli raastavaa ihmiselle joka on liikkeellä melkein 24/7. Lepo on hyvästä. Liika on liikaa. Olin kuulemma sitkeä ja sinnikäs lepääjä maatessani sairaalassa, mutta sisälläni kuohui. Pelko ja toivo kulkivat käsikädessä ja jotenkin varoi rakastamasta liikaa sisällä tuntuvia liikkeitä, jos sattuisi jotain. Oli myös jatkuva ikävä.
Olen onnellinen että mitään ikävää ei sattunut ja sain taas tilaisuuden rakastua.
Raskausaika jäi kun jäikin kesken.
Huoli ja hätä eivät loppuneet viimeiseen kivuliaaseen ponnistukseen, vaikka tuota kipua seurasi käsittämätön ilo ja onni pienen kinaisen ihmisen päädyttyä vatsani sisästä tuokioksi vatsani päälle. Kesken jäänyt raskausaika tarkoitti nimittäin minulle jotain uutta ja outoa, keskoslasta.
Pienokainen on normaalia keskosta isompi ja jämäkämpi, mutta viikoiltaan vielä liian ennenaikainen viileään maaliskuiseen yöhön. Tänne hän kuitenkin halusi, toukokuun tyttö. Ei malttanut odottaa lumien sulamista.
Jokainen täysiaikaisen lapsen synnyttänyt äiti tietää sen tunteen, kun lapsi nostetaan rinnalle, ponnistetaan vielä istukka ja aletaan tutustumaan pieneen ihmiseen. Isä tai kätilö leikkaa napanuoran vasta tuon hetkisen päästä, tissitellään ensimmäiset pisarat ja jatketaan matkaa yhdessä osastolle. Kokemus joka on uskomaton ja mieleenpainuva ja jonka olen saanut kokea jo kahdesti. Onneksi. Taas olin luonut tuosta hetkestä jo mielikuvan päässäni etukäteen ja kieltämättä veti hiljaiseksi, kun sylin tyhjyys ja pieni pelko olivat isoimmat asiat mielessäni, kun hetkisen ajan pidin lasta vatsani päällä ja katsoin kun isä leikkasi napanuoran pikaisesti ja lastenlääkäri otti lapsen hoiviinsa. Mieskin lähti lääkärin ja lapsen perässä osastolle. Ponnistin vielä täydellisen istukan, jota tällä kertaa olikin aikaa ihastella ihan ajan kanssa... Vau. Tämä kohta tekstissä sisältää muuten mustaa huumoria, jonka synnyttäneet luultavasti ymmärtävät hyvin.
Istuimme miehen palattua kaksin sotkuisen synnytyspöydän äärellä ja hän kertoi tytön pikaiset kuulumiset ja auttoi minut suihkuun. Tuon tilanteen kauneus avautui minulle jälkeenpäin, kun hän varovasti suihkutti minua heikotuksen takia ja piti huolta että saan pukeuduttua ja pääsen takaisin sängylle. Tyttöä yhdessä katsoessa tajusin onnekkuuteni. Se oli hyvä hetki, joka jää ikuisesti mieleeni.
Päässäni pyöri onni ja ilo ja samalla kamala syyllisyys siitä olisinko voinut tehdä vielä jotakin toisin. Olisinko voinut pötköttää vielä pitempään. Olisiko lapsi ollut sitten sylissäni heti synnytyksen jälkeen. Turhia joutavia ajatuksia, mutta niin tosia ja vakavia itselleni tuossa hetkessä.
Pari tuntia nukuttuani kiiruhdin osastolle ja sain lapseni syliin. Hän oli niin kaunis ja hento. Tunne, joka oli täynnä rakkautta ja pientä pelkoa ja jännitystä täytti minut. Halusin vain pitää hänet lähellä. Halusin vain suojella häntä kaikelta.
-----
Takana tyttösellä on elämää nyt viisi vaihderikasta päivää. Nämä päivät ovat olleet iloa ja itkuakin täynnä. Tytön oloa seurataan kokoajan. Kokeita on otettu paljon ja suljettu pois asioita. Hyviä asioita on kuultu. Viisi päivää on välillä tuntunut kuitenkin parilta viikolta.
Äitinä tunteet ovat vaihdelleet epätoivon, rakkauden, onnistumisen ja suuttumisenkin välillä. Ikävä on yhä läsnä kuten odotusaikana. Kaipaan kokoajan poikia, miestä ja kotia. Onneksi minulla on nyt tuo pieni ihminen konkreettisesti lähelläni. Hänen avuton tuhina rauhoittaa oman mieleni myllerrystä.
En ole nukkunut montakaan tuntia tänä aikana, koska vuorokausi on täysin rytmitetty. Herätän tytön kolmen tunnin välein, vaihdan vaipat, punnitsen tyttöä ja imetän ja lasken näin maidon määrän, pumppaan maitoa jos hällä ei ole ollut voimia syödä rinnalla riittävästi ja annostelen puuttuvan määrän pumpattua maitoa nenämahaletkun kautta pieneen mahaan. Hetken päästä kaikki alkaa alusta. Hormonit pitää kierroksia yllä ja jaksaa jollakin tapaa. Jokaisella kerralla toivon, että pieni ihminen jaksaa syödä koko ruokamäärän suoraan tissistä ja että hän herää itse pyytämään lisää. Välillä harmittelen väsynyttä pientä, josta otetaan kokeita ja pissanäytteitä ja itken pienen itkiessä. Tiedän että hänestä pidetään huolta tutkimuksien avulla, mutta sille tuskalle, jota se äitinä minussa aiheuttaa en voi mitään.
Jokainen päivä on kuitenkin uusi ja tuo lisää viikkoja pienelle. Olen onnekas siitä että hän on tässä ja kaikki vaikuttaa hyvälle. Tietämättömyys ja epävarmuus luovat ahdistusta ja sen hallintaan on välillä keskityttävä. En vain ollut osannut varautua tähän.
Mietin välillä paljon pienempiä keskoslapsia ja heidän vanhempiaan ja tajuan taas onnekkuuteni. Ihmisen mieli on kuitenkin outo ja omaan tilanteeseen käpertyy jotenkin niin syvälle, ettei osaa aina tajuta asioiden hyviä puolia. Niitä meillä on paljon, enemmän kuin huonoja. Kirjoittamalla kokemukseni auki ymmärrän taas paljon enemmän. Lähinnä kai itseäni.
On ollut ilo lukea vastaavia kokemuksia ja tiedän että tämän jälkeen olen ihmisenä taas hitusen vahvempi ja kenties äitinä itselleni armollisempi. Tämän kokemuksen myötä olen nöyrempi ja herkempi ja ennen kuin joku heittää nasevan ja viisastelevan kommentin, tiedän kyllä viettäväni synnytyksen jälkeistä herkistymisen aikaa. Tiedostan nämä asiat kuitenkin nyt hyvin vahvasti sisälläni. Se herättää kiitollisuutta kaiken tämän uuden keskellä.
Elämä on ihme. Epäonnistumisista voi poikia jotain erityistä.
Vaikkapa pieni tytär. Rakkaiden poikien seuraksi.
Kommentit
Lähetä kommentti