Back to school- 21 vuotta sitten.
Elokuun puoliväli. Koulujen alun tuntee elokuun syksyisessä tuoksussa, hieman sateisissa tai kolean aurinkoisissa keleissä ja lasten jännityksessä. Jännitys on käsin kosketeltavaa ja tuo mukavia muistoja, hieman haikeitakin. Itsellä vastaava tunne on jo matkojen takana.
Kävin tänään kauniissa Enon kirjastossa, rentoutumassa ja hakemassa hieman luettavaa. Käteeni sattui Enon lukion historiikki, jonka lainasin. Miten upposinkaan tyttösen tissittelyjen aikana kirjaan ja muistelmat naurattivat, ja toivat omia muistoja pintaan. Palasin takaisin kouluun, 21 vuotta sitten.
Elokuun 17.päivä vuonna 1998 aloitin toisen asteen opinnot Enon lukiossa. Hyppäsin aamulla bussiin, joka lähti uimaharjulaisen huoltoaseman edestä. Huoltoasemalla oli täysi hyörinä päällä, ukkoja kahvitteli ja tankkasi autojaan, väkeä oli bussia odottamassa paljon. Tuore leipä tuoksui bussiin jonottaessa ja paikallisen leipomon punaiset kuorma-autot ajoivat jo ensimmäisiltä reiteiltään kohti leipomoa. Muistan neuleen, joka minulla oli päällä. Keli oli juuri niin elokuisen syksyinen, juuri sellainen, että tiesi aamun koleuden muuttuvan päivää kohti aurinkoisemmaksi. Muistelen sen elokuun olleen erityisen lämmin, aurinko paistoi ainakin ensimmäisenä lukiopäivänä, ja ainakin muistoissa. Lienevät auringon kultaamia.
Bussi ajoi Paukkajan ja Karhunsalon kautta Enoon, suoraan ylös Purokyläntietä, koulujen pysäkille. Muistelen, että joka pysäkiltä nousi kyytiin matkustajia. Uusi liikuntahalli oli valmistunut edellisenä vuonna poltetun kaarihallin paikalle. Kävelin sen ohi. Muistikuvissani uusi halli oli jo olemassa, vannomaan en mene. Enon lukio oli kaksi "tilapäistä" keltaista rakennusta, oman aikakautensa parakkikoulut kenties, jotka seisoivat tanakasti paikallaan vielä vuonna 1998. Olipa jännittävä hetki.
Lukioon meno oli itselleni ehdottoman tärkeää, koska kapinoin tuohon aikaan kovasti vanhempieni ajatuksia vastaan. Isäni vitsaili ylioppilashatun päähän laittaneiden olleen sama asia, kuin "paskahuussin katolle olisi lunta jäänyt", mitä lienee sillä tarkoittanut, ja äitini kannusti hakemaan lähihoitajaopintoihin, koska sillä alalla olisi töitä. Olin hieman kapinallisesti muuttanut kotoa pois yläasteen yhdeksäsluokkalaisena ja en piru vie halunnut tehdä missään nimessä niin kuin vanhempani toivoivat. Päättötodistuksen 9,2 keskiarvolla mietin kovasti haenko Lyseon lukioon Joensuuhun, sehän olisi ärsyttänyt enemmän. Enon lukioon taisin sitten hakea tyypillisesti siksi, että poikakaveri saneli hieman suuntaa elämälleni tuossa vaiheessa. Enkä minä sitä katunut.
Tänään lukiomuistelmia lukiessani mietin kuitenkin hetkisen, olisiko minusta tullut jotain muuta, jos olisin hakenut ja kenties päässyt sinne Lyseon lukioon. Olisinko se sama nainen, joka tänä päivänä. Tiedä tuota. Enon lukioon minä kuitenkin päädyin.
Enon lukio oli mukava ja kotoisa. Opettajat olivat erilaisia, osa melkoisen valloittavia persoonia, osa vain persoonia, mutta jollakin tapaa niin sydämeltään mukana, että se tarttui. Osalla opettajista oli jo vuosikymmenten kokemus, ja opitut tavat sekä tottumukset olivat tehneet heidät eläviksi legendoiksi. Tuo taustatieto kiiri uusien opiskelijoiden korviin hetkessä. Tuttua ja turvallista, vaikka vasta aloitit, sitä se oli. Opettajien kanssa sai aikaan keskusteluja ja jopa väittelyitä. Toisinaan hieman kiristeli, mutta siellä myös naurettiin yhdessä, luultavasti toisillemme. Senkin mahdollisti se, että tunsimme jokainen toinen toisemme. Harvoin nauru oli ivallista.
Rakastin oppitunteja, koska tykkäsin kuunnella, keskustella ja väitellä, mutta olin laiska tekemään läksyjä. Illat lenkkeilin ja luin, kaikkea muuta kuin lukiokirjoja, leikin kai kotiakin, ja tuntui että aikuistuin niin nopeasti, etten oikein olisi malttanut odottaa oikeaa aikuistumista. Pärjäsin kuitenkin, kiitos hyvän muistini, ja koska asiat kiinnostivat ja jäivät mieleeni helposti. Lukioaika jäi muutamia ikäviä muistoja lukuun ottamatta hyväksi ja antoisaksi.
Haikeus ja ikävä nostivat päätään kesäkuun 2.päivä vuonna 2001, kun niiasin ylioppilaslakkini luokanvalvojaltani. Koin jonkin tärkeän ajankohdan päättyneen elämässäni.
Tänä keväänä koin saman haikeuden, kun Enon "uudessa" urheiluhallissa saateltiin viimeiset ysiluokkalaiset jatkamaan opintietään ja elämää. Enon lukio ei ollut vaihtoehto enää kenellekään. Viimeisen kerran oli Gaudeamus igitur soinut Enon liikuntahallissa vuonna 2014. Kaikelle on aina aikansa. Viisaita ja surullisiakin sanoja raamatusta.
Heh, uskonto olikin minulla aina kiitettävä ja taisin "reaalin ämmän" kirjoittaa enimmäkseen henkeviä pohtien.
Takaisin tähän hetkeen.
Pojistani toinen harmitteli, kun menee vasta neloselle. Pyysin pakkaamaan reppuun penaalin, joka jäi sitten keittiön pöydälle. "Olis siistiä olla jo lukiossa!" hän touhotti. Malttamaton ja touhukas, puhelias kuin mikä. Kunpa malttaisi olla lapsi, nauttia jokaisesta vuodesta, ja olla odottamatta aina tulevaa. "Oppisi viisaammaksi, kuin äitinsä", mietin reput pakatessani ja asetellessani ne kuvaan. Valotaulussa hehkui Back To School.
Turvallista alkavaa koulutietä jokaiselle pienelle ja isolle koululaiselle! Tuolta tärkeältä tieltä tarttuu monet hyvät eväät myös elämän matkalle.
Kävin tänään kauniissa Enon kirjastossa, rentoutumassa ja hakemassa hieman luettavaa. Käteeni sattui Enon lukion historiikki, jonka lainasin. Miten upposinkaan tyttösen tissittelyjen aikana kirjaan ja muistelmat naurattivat, ja toivat omia muistoja pintaan. Palasin takaisin kouluun, 21 vuotta sitten.
Elokuun 17.päivä vuonna 1998 aloitin toisen asteen opinnot Enon lukiossa. Hyppäsin aamulla bussiin, joka lähti uimaharjulaisen huoltoaseman edestä. Huoltoasemalla oli täysi hyörinä päällä, ukkoja kahvitteli ja tankkasi autojaan, väkeä oli bussia odottamassa paljon. Tuore leipä tuoksui bussiin jonottaessa ja paikallisen leipomon punaiset kuorma-autot ajoivat jo ensimmäisiltä reiteiltään kohti leipomoa. Muistan neuleen, joka minulla oli päällä. Keli oli juuri niin elokuisen syksyinen, juuri sellainen, että tiesi aamun koleuden muuttuvan päivää kohti aurinkoisemmaksi. Muistelen sen elokuun olleen erityisen lämmin, aurinko paistoi ainakin ensimmäisenä lukiopäivänä, ja ainakin muistoissa. Lienevät auringon kultaamia.
Bussi ajoi Paukkajan ja Karhunsalon kautta Enoon, suoraan ylös Purokyläntietä, koulujen pysäkille. Muistelen, että joka pysäkiltä nousi kyytiin matkustajia. Uusi liikuntahalli oli valmistunut edellisenä vuonna poltetun kaarihallin paikalle. Kävelin sen ohi. Muistikuvissani uusi halli oli jo olemassa, vannomaan en mene. Enon lukio oli kaksi "tilapäistä" keltaista rakennusta, oman aikakautensa parakkikoulut kenties, jotka seisoivat tanakasti paikallaan vielä vuonna 1998. Olipa jännittävä hetki.
Tänään lukiomuistelmia lukiessani mietin kuitenkin hetkisen, olisiko minusta tullut jotain muuta, jos olisin hakenut ja kenties päässyt sinne Lyseon lukioon. Olisinko se sama nainen, joka tänä päivänä. Tiedä tuota. Enon lukioon minä kuitenkin päädyin.
Enon lukio oli mukava ja kotoisa. Opettajat olivat erilaisia, osa melkoisen valloittavia persoonia, osa vain persoonia, mutta jollakin tapaa niin sydämeltään mukana, että se tarttui. Osalla opettajista oli jo vuosikymmenten kokemus, ja opitut tavat sekä tottumukset olivat tehneet heidät eläviksi legendoiksi. Tuo taustatieto kiiri uusien opiskelijoiden korviin hetkessä. Tuttua ja turvallista, vaikka vasta aloitit, sitä se oli. Opettajien kanssa sai aikaan keskusteluja ja jopa väittelyitä. Toisinaan hieman kiristeli, mutta siellä myös naurettiin yhdessä, luultavasti toisillemme. Senkin mahdollisti se, että tunsimme jokainen toinen toisemme. Harvoin nauru oli ivallista.
Rakastin oppitunteja, koska tykkäsin kuunnella, keskustella ja väitellä, mutta olin laiska tekemään läksyjä. Illat lenkkeilin ja luin, kaikkea muuta kuin lukiokirjoja, leikin kai kotiakin, ja tuntui että aikuistuin niin nopeasti, etten oikein olisi malttanut odottaa oikeaa aikuistumista. Pärjäsin kuitenkin, kiitos hyvän muistini, ja koska asiat kiinnostivat ja jäivät mieleeni helposti. Lukioaika jäi muutamia ikäviä muistoja lukuun ottamatta hyväksi ja antoisaksi.
Haikeus ja ikävä nostivat päätään kesäkuun 2.päivä vuonna 2001, kun niiasin ylioppilaslakkini luokanvalvojaltani. Koin jonkin tärkeän ajankohdan päättyneen elämässäni.
Tänä keväänä koin saman haikeuden, kun Enon "uudessa" urheiluhallissa saateltiin viimeiset ysiluokkalaiset jatkamaan opintietään ja elämää. Enon lukio ei ollut vaihtoehto enää kenellekään. Viimeisen kerran oli Gaudeamus igitur soinut Enon liikuntahallissa vuonna 2014. Kaikelle on aina aikansa. Viisaita ja surullisiakin sanoja raamatusta.
Heh, uskonto olikin minulla aina kiitettävä ja taisin "reaalin ämmän" kirjoittaa enimmäkseen henkeviä pohtien.
Takaisin tähän hetkeen.
Pojistani toinen harmitteli, kun menee vasta neloselle. Pyysin pakkaamaan reppuun penaalin, joka jäi sitten keittiön pöydälle. "Olis siistiä olla jo lukiossa!" hän touhotti. Malttamaton ja touhukas, puhelias kuin mikä. Kunpa malttaisi olla lapsi, nauttia jokaisesta vuodesta, ja olla odottamatta aina tulevaa. "Oppisi viisaammaksi, kuin äitinsä", mietin reput pakatessani ja asetellessani ne kuvaan. Valotaulussa hehkui Back To School.
Turvallista alkavaa koulutietä jokaiselle pienelle ja isolle koululaiselle! Tuolta tärkeältä tieltä tarttuu monet hyvät eväät myös elämän matkalle.
Kommentit
Lähetä kommentti