"Kevyesti ja kaatumatta hankalakin taittuu"

 Facebook nosti esiin muiston, 7 vuoden takaa. Olin päättänyt muuttaa elämäni, tehdä siitä merkityksellistä. Muistan päivän tyhjyyden ja kipeyden, yksinäisyyden ja semmoisen ikävässä vellomisen, joka oli pitänyt minua otteessani jo kauan. Mietin, ettei kukaan rakastanut minua, eikä kukaan olisi oikeasti kaivannut minua jos minua ei olisi. Velloin itsesäälissä.

Ulospäin kaikki oli hienosti. Oli upea kaunis koti, suloiset ja terveet lapset, komea aviomies, koira ja farmariauto. Sisältä olin hukassa ja palasina, eksynyt. Iltaisin join viiniä tai olutta yksin sohvan nurkassa, tuijottelin facebookkia ja kaipasin kosketusta. En osannut kai itsekään enää koskettaa. Päivällä olin ahkera ja tomera töissäni, aina iloinen ja reipas, puuhakas, oma-aloitteinen ja aikaansaava. Kauppareissuilla naurattelin ihmisten kanssa, vetäisin muutamat jumpat illasta, ja säntäsin välillä juontamaan karaokea yöksi. Olin jatkuvassa liikkeessä. Sekosin, jos matto oli vinossa, ruokaa roiskui levyille tai vessanpönttöön tarttui raidat. Hankasin ja puunasin ja järjestelin. Kiukkusin pojille turhasta, huusin itkupotkuraivarein miehelleni, ja pyysin ymmärtämään, vaikka en enää itsekään ymmärtänyt itseäni. Syytin ja syyllistin jotakin, aina. Siinä hetkessä havahduin. Elämäni oli kuin joku kaamea kiiltokuva, mikä näkyi muille upeana ja täynnä kimalletta ja värejä, ja toiselta puolelta se muoto oli pelkkää tyhjää valkoista. Halusin liimata tyhjän puolen kiinni johonkin, mutta en saanut sitä pysymään piilossa, en tarttumaan millään mihinkään. Olin odottanut vuosia jonkun muuttavan minut, tekevän minut iloiseksi ja onnelliseksi, odottanut jotain ihmettä. Tajusin, että vain minun tuli tehdä elämälleni jotain, vain minä osasin muuttaa itseni onnelliseksi, tai velloa ikuisesti onnettomissa ajatuksissani. Kukaan muu ei tulisi minua pelastamaan. Minun oli otettava vastuu itsestäni ja omasta käytöksestäni. Lopetettava etsimästä syyllistä.

Aloin ajatella asioista eri tavalla. Aloin etsiä ilon aiheita elämästä, nähdä jo olemassa olevan kauneuden ja pitää kiinni hyvistä asioista tiukemmin. Aloin kuntoilla enemmän omaksi ilokseni, vähensin töitä ja vietin aikaa poikien kanssa. Etsin yhteistä aikaa miehelle ja itselleni. Ymmärsin rahahuoleni ja tajusin, että niistä kyllä selvitään vielä, jotenkin. Uskoin siihen. Tajusin juovani liikaa ja vähensin sitäkin. Onnellisuusmittari alkoi näyttää vihreää. Elämässä tapahtui hyviä asioita. Kaikkea en pystynyt korjaamaan, en osannut enää, enkä lopulta tahtonut. Elämä muuttui rajusti, mutta  näin vuosien jälkeen uskon kaiken muutoksen, joka lähti itsestäni, käynnistäneen lopulta hyvien asioiden ketjun. Kaikella on merkityksensä. Elämäni meni täysin uusiksi, mutta loppujen lopuksi sinne jäi kaikki se hyvä ja entinen, joka oli jo olemassa. Sitä en vain omilta suruiltani nähnyt.  Kiiltokuva saattoi karistaa kimalteensa, mutta sen kauneus ja värit jäivät elämään.

Elämä on tuonut seitsemässä vuodessa eteen monenlaista ja viime vuosina ovat suru ja epävarmuus kulkeneet mukana monin eri tavoin. Kirjoituksella haluan nostaa esiin toivon, joka on aina jossain syvällä sisällä, kun sille vain antaa mahdollisuuden nostaa päätään. Luottamus ja usko omaan itseensä, oman tiensä rakentajana, on ollut suurin tekijä omalla matkallani. Onhan se usko horjunut, mutta en ole vajonnut enää siihen samaan syvään suohon, jossa välillä olin tiukasti kiinni. Tärkeimpiä ovat matkallani olleet ihmiset, joiden hyväksyntä ja ymmärrys ovat auttanut jatkamaan. En ole hakenut enää pelastajaa, mutta olen saanut niitä matkalleni hyvien ihmisten muodossa. Eilen oli ystävänpäivä ja löysin taas voimaannuttavan runon Elina Salmisen Kesken-kokoelmista, jonka liitän kuvaksi kirjoitukseeni. Välillä tuntuu tosiaan, Salmisen sanoin, että "alla on enkelin siipi tai ystävän huokaus, kun kevyesti ja kaatumatta hankalakin taittuu".  

Olen saanut tässä elämässä osakseni niin paljon hyvää, etten osaa sitä enää kuvailla. Kiitän kuitenkin.