Elämäni. Tässä ja nyt.
Elämä on tässä ja nyt.
Miksi ihmeessä sitä silti miettii tulevaa, odottaa parempaa ja toivoo viikon kääntyvän viikonlopuksi, talven taittuvan kevääksi ja lasten kasvavan isommaksi? Olen syyllistynyt enemmän kuin useasti tähän ajatukseen taapero- ja leikki-ikäisen kiukutellessa, tai näiden "nahkavekkareiden" herättäessä aamukuudelta lauantaiaamuna. Olenpa kertonut ajatukseni ääneenkin ja saanut aina saman vastauksen: aika kuluu niin nopeasti, nauti tästä hetkestä, elä tätä päivää. Niin, minä tajuan sen kyllä, ja silti, yhä uudelleen ajattelen väsyneenä iltakuuden aikaan, että olisipa jo lasten uniaika ja saisi siten hetken omaa aikaa. Kamala äiti.
Olen saanut lahjaksi kaksi täydellistä pientä poikaa. Samalla niin pirun kovaäänisiä, pirun vauhdikkaita ja niin täydellisen suloisia. En voisi kiitollisempi elämääni olla. Minulla on myös aviomies, jota olen rakastanut lähes koko pienen ikäni. Hänessä on kaikki se, mitä toivoisin itsessäni edes hitusen olevan. Elämäni miehet ovat enemmän, kuin koskaan edes osasin toivoa.
Pienten lasten äitinä, vaimona, ammatillisia haaveita tavoittelevana työntekijänä ja pohjimmiltaan peruslaiskana naisena elämäni on kuitenkin haasteellista, tässä ja nyt. Pää kolmantena jalkana paahdan ympäriinsä, tunnen huonoa omaatuntoa ja mietin milloin tajuaisin, että tässä se elämä on, että pitäisi kai pysähtyä ja nauttia, hetkestä. Tunnen hetkellisesti niin voimakkaita riittämättömyyden tunteita, että vähempikin aiheuttasi stressiä, mutta välillä, onneksi suuremmalti osin, koen kuitenkin sitä ihanaa onnistumisen riemua ja tiedän etten ole ihan väärällä tiellä. Arki on lennokasta, mutta meidännäköistä, ja se on onneksi toiminut.
Lennokkuudesta saankin pienen aasinsillan seuraavaan.
Olemme tässä kaikessa hulinassa rakentaneet samalla kotiamme. Jokainen tähän leikkiin ryhtynyt tietää mitä haasteita voi eteen tulla kun lapset ovat pieniä, univelat, ja muutkin velat, painavat ja arki tuntuu toisinaan loputtomalta oravanpyörältä. Rahaa on kylvetty, kirjaimellisestikin, ja euro poikineen on mennyt sekä omaa että lainattua. Suurimpia kriisejä parisuhteessa sanotaan olevan talonrakentamisen ja pikkulapsiajan, mutta meitä tämä on onneksi vahvistanut entisestään. Hullut kun hoitaa kaiken kerralla. Mitä sitä nyt suunnittelemaan, vaikka miten olisi sitten puoliksi tehty...
Viimeisiä euroja laskiessa on kyllä joskus sylettänyt ajatus tehdyistä työtunneista, mutta sitten on pitänyt ryhdistäytyä ja herätellä itsenä todellisuuteen. Kaikki on hyvin ja rahat riittää tarpeelliseen. Ainakin lähes aina. Mitä sitten, jos en käy kampaajalla tai shoppailemassa? Kyllä niidenkin aika vielä koittaa. Koti on ainakin tuntunut kodilta ja ennen niin levottomat sielut on vihdoinkin asettuneet aloilleen. On kuin olisi antanut juurien kasvaa.
Tämän pienimuotoisen esittelyn halusin jakaa teille, jos joku toinenkin tuntee näitä samoja ajatuksia, elää vastaavanlaisia hetkiä.
Haluan kirjoittaa kokemuksia arjestani, huonoja ja hyviä, kuitenkin varustettuna pienellä pilkkeellä silmäkulmassa ja hymynkareena huulilla, tuttua asiaa jokaiselle "ruuhkavuosien" keskellä tarpovalle. Ennen kaikkea tällä kirjoittamisella haluan pitää itseäni kiinni hetkessä, pysähtyä arvostamaan ja toisinaan arvostelemaankin.
Elämää se vain on, tähtien tällä puolen.
Miksi ihmeessä sitä silti miettii tulevaa, odottaa parempaa ja toivoo viikon kääntyvän viikonlopuksi, talven taittuvan kevääksi ja lasten kasvavan isommaksi? Olen syyllistynyt enemmän kuin useasti tähän ajatukseen taapero- ja leikki-ikäisen kiukutellessa, tai näiden "nahkavekkareiden" herättäessä aamukuudelta lauantaiaamuna. Olenpa kertonut ajatukseni ääneenkin ja saanut aina saman vastauksen: aika kuluu niin nopeasti, nauti tästä hetkestä, elä tätä päivää. Niin, minä tajuan sen kyllä, ja silti, yhä uudelleen ajattelen väsyneenä iltakuuden aikaan, että olisipa jo lasten uniaika ja saisi siten hetken omaa aikaa. Kamala äiti.
Olen saanut lahjaksi kaksi täydellistä pientä poikaa. Samalla niin pirun kovaäänisiä, pirun vauhdikkaita ja niin täydellisen suloisia. En voisi kiitollisempi elämääni olla. Minulla on myös aviomies, jota olen rakastanut lähes koko pienen ikäni. Hänessä on kaikki se, mitä toivoisin itsessäni edes hitusen olevan. Elämäni miehet ovat enemmän, kuin koskaan edes osasin toivoa.
Pienten lasten äitinä, vaimona, ammatillisia haaveita tavoittelevana työntekijänä ja pohjimmiltaan peruslaiskana naisena elämäni on kuitenkin haasteellista, tässä ja nyt. Pää kolmantena jalkana paahdan ympäriinsä, tunnen huonoa omaatuntoa ja mietin milloin tajuaisin, että tässä se elämä on, että pitäisi kai pysähtyä ja nauttia, hetkestä. Tunnen hetkellisesti niin voimakkaita riittämättömyyden tunteita, että vähempikin aiheuttasi stressiä, mutta välillä, onneksi suuremmalti osin, koen kuitenkin sitä ihanaa onnistumisen riemua ja tiedän etten ole ihan väärällä tiellä. Arki on lennokasta, mutta meidännäköistä, ja se on onneksi toiminut.
Lennokkuudesta saankin pienen aasinsillan seuraavaan.
Olemme tässä kaikessa hulinassa rakentaneet samalla kotiamme. Jokainen tähän leikkiin ryhtynyt tietää mitä haasteita voi eteen tulla kun lapset ovat pieniä, univelat, ja muutkin velat, painavat ja arki tuntuu toisinaan loputtomalta oravanpyörältä. Rahaa on kylvetty, kirjaimellisestikin, ja euro poikineen on mennyt sekä omaa että lainattua. Suurimpia kriisejä parisuhteessa sanotaan olevan talonrakentamisen ja pikkulapsiajan, mutta meitä tämä on onneksi vahvistanut entisestään. Hullut kun hoitaa kaiken kerralla. Mitä sitä nyt suunnittelemaan, vaikka miten olisi sitten puoliksi tehty...
Viimeisiä euroja laskiessa on kyllä joskus sylettänyt ajatus tehdyistä työtunneista, mutta sitten on pitänyt ryhdistäytyä ja herätellä itsenä todellisuuteen. Kaikki on hyvin ja rahat riittää tarpeelliseen. Ainakin lähes aina. Mitä sitten, jos en käy kampaajalla tai shoppailemassa? Kyllä niidenkin aika vielä koittaa. Koti on ainakin tuntunut kodilta ja ennen niin levottomat sielut on vihdoinkin asettuneet aloilleen. On kuin olisi antanut juurien kasvaa.
Tämän pienimuotoisen esittelyn halusin jakaa teille, jos joku toinenkin tuntee näitä samoja ajatuksia, elää vastaavanlaisia hetkiä.
Haluan kirjoittaa kokemuksia arjestani, huonoja ja hyviä, kuitenkin varustettuna pienellä pilkkeellä silmäkulmassa ja hymynkareena huulilla, tuttua asiaa jokaiselle "ruuhkavuosien" keskellä tarpovalle. Ennen kaikkea tällä kirjoittamisella haluan pitää itseäni kiinni hetkessä, pysähtyä arvostamaan ja toisinaan arvostelemaankin.
Elämää se vain on, tähtien tällä puolen.
Kommentit
Lähetä kommentti