On siis kevät.
Kevät alkaa olla jo pitkällä, kun puoli yhdeksän aikaan illalla on vain hieman hämärää.
Kevään tulo on minulle melko käsinkosketeltavaa, kun jumppakausi alkaa olla lopuillaan. Eilen ajelin jumpilta kotiin tuohon aikaan.
Oon reilun kymmenen vuotta ohjannut kansalaisopistolla jumppia. Muksuja odottaessa on ohjaukseen tullut taukoja, mutta nyt tämä kevät olisi semmoinen käännekohta, kun oikeasti omat jumpparyhmät jätän. On toisaalta melko haikea olo, vaikka kokonaisuudessaan koin tämän päätöksen tässä elämäntilanteessa huojentavana. Ihmiset tässäkin työssä ovat se suola ja niitä ihmisiä jää ikävä. Kiitos heille, tätäkin kautta.
Tästä johdatuksesta pohdintoihin. Elämässä saa olla kiirettä ja touhua, hyvää sellaista, mutta sitten kun se kiire tulee ahdistavaksi niin on pakko tehdä jotain. Minulle sen ahdistuksen tekee tunne siitä, ettei voi antaa itsestään kaikkea, ja tehdä parastaan, niin kuin haluaisi. Ajankäyttö on ollut suurin ongelma. Koko ajan takaraivossa on tunne, että pitäisi olla enemmän aikaa jonnekin, jollekin, ja se aika ei vaan riitä. En oikein ole ollut aidosti läsnä kotona tai töissä ja ei se niin voi jatkua.
Minulle on aina ollut tärkeää se, mitä kuuluu kanssaihmisille. Oon pyrkinyt elämään toiset huomioonottaen, ja toista arvostaen, siinä kuitenkaan aina onnistumatta. Siksi kai tälle muutokselle on nyt aikansa.
Tänä päivänä sain palautteen päivätyössäni kortin muodossa, joka on pyörinyt mielessä ja laittanut hymyilemään. Asiakas kiitteli kauniilla sanoilla ystävällisyydestä ja koki minun olleen läsnä. Olinkin.
Taas kerran tajusin, että mitättömiltä tuntuvilla, pienillä asioilla tästä maailmasta saa paremman paikan. Maistuupa seuraava lausahdus sitten kuinka äkkimakealta tahansa, niin totisinta totta on, että silmiin katsomisella, hymyllä ja ystävällisillä sanoilla on merkitys, joka kantaa pitkälle.
Päivänä eräänä sain palautteista¨kuitenkin parhaimman. Poikani ruokalautasen äärestä katsoi silmiin ja kysyi "Äiti, arvaappa miten paljon mie sinua rakastan?!" häkeltyen ihmettelin tuota määrää ja sain vilpittömän vastauksen "-Niin paljon, ettei sanat riitä sitä kertomaan!"
Äidiltäkään ei tullut sanoja, silmiin meinasi kyllä tulvahtaa paljon kyyneleitä.Tätä minä tahdon. Olla aidosti läsnä, siinä ruokalautasen äärellä, arjen keskellä, ja olla sen sanomattoman rakkauden määrän arvoinen. Näillä ajatuksilla on kevättä hyvä jatkaa kohti kesää.
ps. Yhden aikaan yöllä kirjoittaessa on täysin pimeää, luulen että kesää ja valoisia öitä saadaan vielä odotella :)
Kevään tulo on minulle melko käsinkosketeltavaa, kun jumppakausi alkaa olla lopuillaan. Eilen ajelin jumpilta kotiin tuohon aikaan.
Oon reilun kymmenen vuotta ohjannut kansalaisopistolla jumppia. Muksuja odottaessa on ohjaukseen tullut taukoja, mutta nyt tämä kevät olisi semmoinen käännekohta, kun oikeasti omat jumpparyhmät jätän. On toisaalta melko haikea olo, vaikka kokonaisuudessaan koin tämän päätöksen tässä elämäntilanteessa huojentavana. Ihmiset tässäkin työssä ovat se suola ja niitä ihmisiä jää ikävä. Kiitos heille, tätäkin kautta.
Tästä johdatuksesta pohdintoihin. Elämässä saa olla kiirettä ja touhua, hyvää sellaista, mutta sitten kun se kiire tulee ahdistavaksi niin on pakko tehdä jotain. Minulle sen ahdistuksen tekee tunne siitä, ettei voi antaa itsestään kaikkea, ja tehdä parastaan, niin kuin haluaisi. Ajankäyttö on ollut suurin ongelma. Koko ajan takaraivossa on tunne, että pitäisi olla enemmän aikaa jonnekin, jollekin, ja se aika ei vaan riitä. En oikein ole ollut aidosti läsnä kotona tai töissä ja ei se niin voi jatkua.
Minulle on aina ollut tärkeää se, mitä kuuluu kanssaihmisille. Oon pyrkinyt elämään toiset huomioonottaen, ja toista arvostaen, siinä kuitenkaan aina onnistumatta. Siksi kai tälle muutokselle on nyt aikansa.
Tänä päivänä sain palautteen päivätyössäni kortin muodossa, joka on pyörinyt mielessä ja laittanut hymyilemään. Asiakas kiitteli kauniilla sanoilla ystävällisyydestä ja koki minun olleen läsnä. Olinkin.
Taas kerran tajusin, että mitättömiltä tuntuvilla, pienillä asioilla tästä maailmasta saa paremman paikan. Maistuupa seuraava lausahdus sitten kuinka äkkimakealta tahansa, niin totisinta totta on, että silmiin katsomisella, hymyllä ja ystävällisillä sanoilla on merkitys, joka kantaa pitkälle.
Päivänä eräänä sain palautteista¨kuitenkin parhaimman. Poikani ruokalautasen äärestä katsoi silmiin ja kysyi "Äiti, arvaappa miten paljon mie sinua rakastan?!" häkeltyen ihmettelin tuota määrää ja sain vilpittömän vastauksen "-Niin paljon, ettei sanat riitä sitä kertomaan!"
Äidiltäkään ei tullut sanoja, silmiin meinasi kyllä tulvahtaa paljon kyyneleitä.Tätä minä tahdon. Olla aidosti läsnä, siinä ruokalautasen äärellä, arjen keskellä, ja olla sen sanomattoman rakkauden määrän arvoinen. Näillä ajatuksilla on kevättä hyvä jatkaa kohti kesää.
ps. Yhden aikaan yöllä kirjoittaessa on täysin pimeää, luulen että kesää ja valoisia öitä saadaan vielä odotella :)
Kommentit
Lähetä kommentti