Hankala akka.

Syön suklaata sohvannurkassa ja hajoan omaan idiotismiini. Tiedättekö ongelmat parisuhteessa? Juuri näin. Ne voivat olla hurjia, repiviä ja haastavia. Tiedättekö että joku voi tehdä ongelmia parisuhteeseensa? Aivan, tämä suklaanmussuttaja ainakin osaa.

Minun mieheni ei huuda, ei lyö, ei juopottele pahemmin, ei valehtele, ei petä eikä jätä pulaan. Hänessä ei ole mitään "hyvää huonoa syytä" miksi minun pitäisi hermostua. Silti minä hermostun toisinaan, hyvinkin mitättömistä syistä, ja aiheutan pahaa mieltä kaikille. Olen se kuuluisa hankala akka.

Istun tässä yksin omassa ylhäisyydessäni, jonka ansaitsen täysin, ja harmittelen sanomisiani, joita en todellakaan saa enää sanomattomiksi. En oikein edes ymmärrä mikä minuun iskee, mutta osaan olla kipakka ja ilkeä, ja liioitella kovinkin värikkäästi kaikkea mitä juuri siinä hetkessä koen kokevani. Hävettää, ja ärsyttää. On typerää olla minä.

Hänessä ei ole mitään varsinaista vikaa, joten keksin niitä vikoja. Hienoa minulta. Tasan tarkkaan tunnen hänet, mutta silti koetan toisinaan muuttaa häntä vielä näiden lähes kahdenkymmenen vuoden jälkeenkin itseni kaltaiseksi. Koetan saada hänet jopa raivoamaan samalla tavalla kuin itse raivoan, siinä onnistumatta. Aina hän tekee saman, katsoo minua syvää tyhjyyttä silmissään, ja jotenkin ihan kuin pudistaa tuon kitkerän ryöpsähdykseni päältään. Minä jään oman ärtymykseeni vellomaan, saatan vihastua lisää, ja aika tarkalleen noin tunnin kuluttua vihastani ei ole enää tietoakaan. Ainoastaan harmitus omasta ääliömäisyydestäni nostaa päätään.

En minä edes ole hankala, normaalielämässä. Olen mukautuva, hellämielinen, rento ja hauskaa seuraa. Hah, perushankalan tyypin kaunisteltu kuvaus itsestään :) Surkuhupaisaa.
Tosiasiassa olen liian tunnepitoinen ja pikaisesti tulistuva, sanon ennen kuin ajattelen ja en ajattele mitä sanon. Pahoillani olen ainakin, ja usein.

Mieheni on myös melko kovapäinen. Hän ei ole vuosiin jaksanut liehitellä minua kiukustani, vaan taitaa kokea parhaaksi antaa minun olla. Osittain hän tekee juuri oikein, tuntee kai minut jo liian hyvin, mutta joskus hän jää itse paitsioon minun spanielinhetkistä, kun kerjään häntä koipien välissä hyväksyntää. Ihan varmasti en nyt kuitenkaan nuole mitä vain, spanielin tavoin. Ehkä. ;)

Julkinen ääliömäisyyden tunnustus tämä kai oli, ja anteeksipyyntö. Ettei kävisi mielessä, ainakaan useammin kuin kerran, katua valintojaan ;)