Tämän kylän tyttöjä.
Asun pienessä kylässä. Olen syntynyt täällä, muuttanut silloisen kunnan rajojen sisäpuolella monen monituista kertaa paikasta toiseen, mutta rajoja ei koskaan ylitetty.
Muistan lapsuuteni turvallisena. Metsäseikkailut, leikit naapurin lasten kanssa, kalareissut isän kanssa ja "kymmenen pennin nallekarkkeja markalla"-ostokset ulkokaukalon viereiseltä kioskilta ovat tiukasti kiinni aivonystyröissäni. Muistoissa on aina ihmiset, jotka kysyivät "kenenkäs tyttöjä sitä ollaan" tai ojentamiset täysin tuntemattomilta aikuisilta. Teini-iän kapinan, kaljapullot pikkurepussa, joita ommeltiin itse ja isoveljen 100 A:n kylänraitilla, kun se kiersi kylän komeinta, ja ainoaa disco-paikkaa, kuin vaanien ettei pikkusisko ole pulassa. Muistan myös miten inhosin tätä tuppukylää, ärsytti kun aina joku tiesi minun olleen jossakin melkeinpä ennen itseäni. Muistan kun päätin että jonain päivänä lähden, ja takaisin en tule.
Täällä lähes samoilla "hoodeilla" kirjoittelen, kauas en päässyt, enkä tainnut aidosti halutakaan. Voisin sanoa olevani kotona.
Usein olen kuullut ihmettelyä siitä, miten ihmeessä jäimme tänne, kuolevaan kylään, kun kuntarajatkin kasvoivat isolle kirkolle liittymisen seurauksena. Rakensimme hölmöt talonkin tänne, paikkaan, josta ei koskaan omiaan saisi pois, jos myymään ryhtyisi. Ei saisi. Toivottavasti ei koskaan tule pakkoa edes yrittää moista. Tänään sain paikallisessa yli-ikäisten virvoitusjuomaliikkeessä tuta siitä, mitä on helppo ja hyvä asiakaspalvelu pienessä kylässä. Minua muistettiin ihmisenä, toiveitani oli kuultu, edes niitä vaatimatta. Samoin on ihmisten kanssa. Täällä on sitä jotakin, jäyhää hyvää tahtoa, välittämistä, kun sille päälle satutaan. Voit aina kilauttaa kaverille, joka kilauttaa toiselle, ja asiaan on ratkaisu. Sinut muistetaan nimellä, sinusta muistetaan yksityiskohtia ja sinun elämäsi kiinnostaa, vaikka joskus ihan tarinoinniksi asti. Jokainen voi kokea joskus olevansa oman elämänsä seitsemän päivää tähti, ja sanon tämän hyvällä :) Sinulla ja tekemiselläsi on merkitystä, hyvässä tai pahassa.
Toki tämä ei pelkkää ruusuilla tanssimista ole. Täällä voit yrittää puuhata ja järjestää vaikka mitä ja suurin osa ei tule paikalle koskaan, vaikka paljon jaksetaan valittaa ettei mitään koskaan tapahdu tai mitään ei koskaan järjestetä. Sekin on joku hassu piirre meissä, silti sitä yrittämistä arvostetaan ja siitä puhutaan, ihaillenkin. "Ei vain nyt kehtaa lähteä" vie usein voiton. Silti, niille jotka lähtevät, se pienikin tekeminen on suurta. Yhä kuitenkin uskallan väittää, että loppujen lopuksi se on ujostelua enemmän kuin pahantahtoisuutta, ja ainakaan elämä täällä ei ole koskaan täysin välinpitämätöntä. Lottovoittajana ei kyllä välttämättä olisi tällä kylällä heti kaikkein helpointa hymyillä :)
Ihmisläheisyys, tieto siitä että kuulut johonkin, tunne siitä, että merkitset jollekin jotakin painaa. Pienet poikani luovat jo samaa verkostoa, jutustelevat eri ikäisten ihmisten kanssa, kertovat tarinoita kuinka joku tunsi jonkun joka lähetti terveisiä joltakin, joka tunsi meidät. Upeaa. Ei onnistu ihan suurimmissa kaupungeissa.
Tuosta hienosta eleestä, viinimerkkini muistamisesta ja sen lisäämisestä valikoimiin tätä tekstiä nyt kumpuaa. Vielä ei ole pullo tyhjä joten ei voi tekstistä ja tunteista syyttää sitäkään ;) Pitää selventää ettei ala huhu kiertää että siellä se tissuttelee, ja tarinoita kirjoittelee. Perheenäiti.
Ruusuja ihanille kyläläisille! Tämän kylän tyttönä synnyin, tämän kylän tyttönä toivottavasti myös kuolen. Olen ylpeä juuristani.
Ohessa Anna Puun upea kappale, pitää niin paikkansa, allekirjoitan. "Nopeimmat junat".
https://www.youtube.com/watch?v=5hI0Cf1pJt8
Muistan lapsuuteni turvallisena. Metsäseikkailut, leikit naapurin lasten kanssa, kalareissut isän kanssa ja "kymmenen pennin nallekarkkeja markalla"-ostokset ulkokaukalon viereiseltä kioskilta ovat tiukasti kiinni aivonystyröissäni. Muistoissa on aina ihmiset, jotka kysyivät "kenenkäs tyttöjä sitä ollaan" tai ojentamiset täysin tuntemattomilta aikuisilta. Teini-iän kapinan, kaljapullot pikkurepussa, joita ommeltiin itse ja isoveljen 100 A:n kylänraitilla, kun se kiersi kylän komeinta, ja ainoaa disco-paikkaa, kuin vaanien ettei pikkusisko ole pulassa. Muistan myös miten inhosin tätä tuppukylää, ärsytti kun aina joku tiesi minun olleen jossakin melkeinpä ennen itseäni. Muistan kun päätin että jonain päivänä lähden, ja takaisin en tule.
Täällä lähes samoilla "hoodeilla" kirjoittelen, kauas en päässyt, enkä tainnut aidosti halutakaan. Voisin sanoa olevani kotona.
Usein olen kuullut ihmettelyä siitä, miten ihmeessä jäimme tänne, kuolevaan kylään, kun kuntarajatkin kasvoivat isolle kirkolle liittymisen seurauksena. Rakensimme hölmöt talonkin tänne, paikkaan, josta ei koskaan omiaan saisi pois, jos myymään ryhtyisi. Ei saisi. Toivottavasti ei koskaan tule pakkoa edes yrittää moista. Tänään sain paikallisessa yli-ikäisten virvoitusjuomaliikkeessä tuta siitä, mitä on helppo ja hyvä asiakaspalvelu pienessä kylässä. Minua muistettiin ihmisenä, toiveitani oli kuultu, edes niitä vaatimatta. Samoin on ihmisten kanssa. Täällä on sitä jotakin, jäyhää hyvää tahtoa, välittämistä, kun sille päälle satutaan. Voit aina kilauttaa kaverille, joka kilauttaa toiselle, ja asiaan on ratkaisu. Sinut muistetaan nimellä, sinusta muistetaan yksityiskohtia ja sinun elämäsi kiinnostaa, vaikka joskus ihan tarinoinniksi asti. Jokainen voi kokea joskus olevansa oman elämänsä seitsemän päivää tähti, ja sanon tämän hyvällä :) Sinulla ja tekemiselläsi on merkitystä, hyvässä tai pahassa.
Toki tämä ei pelkkää ruusuilla tanssimista ole. Täällä voit yrittää puuhata ja järjestää vaikka mitä ja suurin osa ei tule paikalle koskaan, vaikka paljon jaksetaan valittaa ettei mitään koskaan tapahdu tai mitään ei koskaan järjestetä. Sekin on joku hassu piirre meissä, silti sitä yrittämistä arvostetaan ja siitä puhutaan, ihaillenkin. "Ei vain nyt kehtaa lähteä" vie usein voiton. Silti, niille jotka lähtevät, se pienikin tekeminen on suurta. Yhä kuitenkin uskallan väittää, että loppujen lopuksi se on ujostelua enemmän kuin pahantahtoisuutta, ja ainakaan elämä täällä ei ole koskaan täysin välinpitämätöntä. Lottovoittajana ei kyllä välttämättä olisi tällä kylällä heti kaikkein helpointa hymyillä :)
Ihmisläheisyys, tieto siitä että kuulut johonkin, tunne siitä, että merkitset jollekin jotakin painaa. Pienet poikani luovat jo samaa verkostoa, jutustelevat eri ikäisten ihmisten kanssa, kertovat tarinoita kuinka joku tunsi jonkun joka lähetti terveisiä joltakin, joka tunsi meidät. Upeaa. Ei onnistu ihan suurimmissa kaupungeissa.
Tuosta hienosta eleestä, viinimerkkini muistamisesta ja sen lisäämisestä valikoimiin tätä tekstiä nyt kumpuaa. Vielä ei ole pullo tyhjä joten ei voi tekstistä ja tunteista syyttää sitäkään ;) Pitää selventää ettei ala huhu kiertää että siellä se tissuttelee, ja tarinoita kirjoittelee. Perheenäiti.
Ruusuja ihanille kyläläisille! Tämän kylän tyttönä synnyin, tämän kylän tyttönä toivottavasti myös kuolen. Olen ylpeä juuristani.
Ohessa Anna Puun upea kappale, pitää niin paikkansa, allekirjoitan. "Nopeimmat junat".
https://www.youtube.com/watch?v=5hI0Cf1pJt8
Kommentit
Lähetä kommentti