Kaikenkarvaiset ystävämme.
Olen yksi niistä elämäntapa-höpelöistä, joilla on pienet lapset ja useampi karvainen lapsi. Lapsista voi puhua toden totta, vaikka tokihan oikean äitiyden myötä olen itse hieman enemmän korostanut suhdettani noihin itse tekaistuihin mukeloihin, kuin hankittuihin.
Välillä olen miettinyt sen sata kertaa mitä järkeä tässä on, ja sitten lähes samana hetkenä pyyhkinyt ikävät ajatukseni ja nauttinut kehräävän kissan läheisyydestä, kun talo muuten on hiljentynyt lähes äänettömäksi.
Kannoin iltamassa automatkalle nukahtaneen pienimmän poikani yläkertaan, ja väistelin pikkulegoista tehtyä kuorrutusta, joka täytti aulan lattiaa. Ärsytti, mutta samalla tuhiseva, ulkoleikeistä ja liian monesta mummolassa syödystä keksistä töhkerönaamainen pikkupoika hellyytti ajatukseni, kun laskin hänet semmoisenaan sänkyynsä. Ajattelin siivota legokaaoksen heti ja jäin noukkimaan niitä rasiaan.
Kuka neropatti on muuten mennyt keksimään niin pieniä palasia että yhden pyydystämiseen menee minuutteja?!
Sain heti kaverin, nuorimman kissamme, joka hyvin tormakkana tuli keskelle kaaosta ja alkoi mallia minusta ottaen työnnellä niitä legoja sikin sokin lattialla, perimmäistä ideaa sen kummemmin hoksaamatta. Hän jopa innostui asiasta kovin, ja keksi työntää legoja oven alta pojan huoneeseen. Pitää vain ihmetellä miten hurjan määrän tuo karvainen pikkusälli ehti mättää niitä sinne, tyylikkäästi jopa ykköspalasia kynnellä nostellen ja tarkasti oven alta huoneeseen työntäen! Ärsytti taas, ja sitten jo nauratti. Samanlainen pentupaskiainen (hellittelynimi meillä) kuin muutkin. Leikki on lapsen työtä ja sotkeminen älyttömän mukavaa.
Sama se on luetko lehteä, jumppaatko, käyt saunassa tai tuijotat telkkaria, aina on kaveri joka lähtöön. Jumppatuokiota voi seurata koira hartaasti tuijottaen, kissan samalla koittaessa ängetä vatsarutistuksen välissä syliin. Siinä ne pyörivät kaikki, pojat ja eläimet. Joulu/synttärilahjoja paketoidessa pitää varoa ettei paketoi kissaa, ja lahjapussissa istuu varmasti yksi karvainen kaveri sillä sekunnilla kun se säkki lahjoja varten lattialle laitetaan. Ruoka-aikaan nälkäänsä huutaa lapset, kissat ja lopulta me aikuiset, ja siinä vaiheessa koira koittaa päästä tilanteesta luimistellen ja "ei ole nälkä, minä en oo mittään tehnyt" -katseita heittäen. Oikeastaan elämä olisi aika tylsää ilman tätä eläimellistä menoa, minun mielestäni. Mieheni mielipide on jo sitten täysin uusi tarina.
Lapset ja eläimet yhdessä ovat kuitenkin juttu joka toimii. Hassulta näyttää kun iso ja vanha venäjänvinttikoira pelaa poikien kanssa palloa, se nimittäin oikeasti pelaa sitä, ja aivan ihanalta se hetki kun pienet ihmiset huolehtivat että kissoilla ja koiralla on kaikki hyvin. Jotenkin siinä on aito ja vilpitön välittämisen tunne, puolin ja toisin. Hienoa on, että kaikki osaavat varoa toisiaan, ovat jotenkin kasvaneet siihen. Poikien vauva-aikaan näytti aina siltä, kuin meidän 40-kiloinen koiramme kävelisi varpaillaan, ettei vain sattuisi vahinkoa... Kissa auttoi esikoistamme kävelemään oppimisessa ja meni vapaaehtoisesti painoksi työntökärriin, aikansa toisen touhua katsellen. Nyt se sama eläin vahtii aidan päällä, kivellä tai rantasaunan kaiteella kun pojat leikkivät, ja lähes sata varma voi olla että katseen suunnasta löytyy lapsetkin.
Syvässä lienee jo pojillakin välittäminen kaikesta elollisesta, ja kaikenkarvaisista ystävistämme. Sitä minä äitinä arvostan.
Hiiteen siis harmitus karvoista, joiden takia meillä imuroidaan päivittäin, ja siitä ikuisesta riesasta että huuhtelet kaikki kipot ja kapot ennen käyttöä, koska et saa koskaan niitä kaikkia karvoja imuroitua niiden leijuessa joka paikkaan. Norsunpaskastakin (=venäjänvinttikoiran ylensyönnin tulos) matolla voi selvitä, tosin lumilapion avulla, ja pienen muumioituneen hiiren näköisistä ja kokoisista karvapalloista valkealla matolla. Ja onhan se mukava asua rannalla kun koira tulee onnellisena ravistelemaan itsensä kuivaksi sisätiloihin. Hulluinta on, että haluan koko ajan sisustaa taloamme valkoiseksi. Lienee omassa päässä jo vikaa :)
Aina minä karvapallo-oksennusten ja punkkien irrotuksen jälkeen ja valkoisen peiton saatua koirantassukuvio-koristeet sanon ettei ikinä, ei koskaan enää tule meidän taloon elukoita, kun näistä aika jättää. Epäilen kyllä vahvasti. Kuka sitä perheestään luopuisi.
Välillä olen miettinyt sen sata kertaa mitä järkeä tässä on, ja sitten lähes samana hetkenä pyyhkinyt ikävät ajatukseni ja nauttinut kehräävän kissan läheisyydestä, kun talo muuten on hiljentynyt lähes äänettömäksi.
Kannoin iltamassa automatkalle nukahtaneen pienimmän poikani yläkertaan, ja väistelin pikkulegoista tehtyä kuorrutusta, joka täytti aulan lattiaa. Ärsytti, mutta samalla tuhiseva, ulkoleikeistä ja liian monesta mummolassa syödystä keksistä töhkerönaamainen pikkupoika hellyytti ajatukseni, kun laskin hänet semmoisenaan sänkyynsä. Ajattelin siivota legokaaoksen heti ja jäin noukkimaan niitä rasiaan.
Kuka neropatti on muuten mennyt keksimään niin pieniä palasia että yhden pyydystämiseen menee minuutteja?!
Sain heti kaverin, nuorimman kissamme, joka hyvin tormakkana tuli keskelle kaaosta ja alkoi mallia minusta ottaen työnnellä niitä legoja sikin sokin lattialla, perimmäistä ideaa sen kummemmin hoksaamatta. Hän jopa innostui asiasta kovin, ja keksi työntää legoja oven alta pojan huoneeseen. Pitää vain ihmetellä miten hurjan määrän tuo karvainen pikkusälli ehti mättää niitä sinne, tyylikkäästi jopa ykköspalasia kynnellä nostellen ja tarkasti oven alta huoneeseen työntäen! Ärsytti taas, ja sitten jo nauratti. Samanlainen pentupaskiainen (hellittelynimi meillä) kuin muutkin. Leikki on lapsen työtä ja sotkeminen älyttömän mukavaa.
Sama se on luetko lehteä, jumppaatko, käyt saunassa tai tuijotat telkkaria, aina on kaveri joka lähtöön. Jumppatuokiota voi seurata koira hartaasti tuijottaen, kissan samalla koittaessa ängetä vatsarutistuksen välissä syliin. Siinä ne pyörivät kaikki, pojat ja eläimet. Joulu/synttärilahjoja paketoidessa pitää varoa ettei paketoi kissaa, ja lahjapussissa istuu varmasti yksi karvainen kaveri sillä sekunnilla kun se säkki lahjoja varten lattialle laitetaan. Ruoka-aikaan nälkäänsä huutaa lapset, kissat ja lopulta me aikuiset, ja siinä vaiheessa koira koittaa päästä tilanteesta luimistellen ja "ei ole nälkä, minä en oo mittään tehnyt" -katseita heittäen. Oikeastaan elämä olisi aika tylsää ilman tätä eläimellistä menoa, minun mielestäni. Mieheni mielipide on jo sitten täysin uusi tarina.
Lapset ja eläimet yhdessä ovat kuitenkin juttu joka toimii. Hassulta näyttää kun iso ja vanha venäjänvinttikoira pelaa poikien kanssa palloa, se nimittäin oikeasti pelaa sitä, ja aivan ihanalta se hetki kun pienet ihmiset huolehtivat että kissoilla ja koiralla on kaikki hyvin. Jotenkin siinä on aito ja vilpitön välittämisen tunne, puolin ja toisin. Hienoa on, että kaikki osaavat varoa toisiaan, ovat jotenkin kasvaneet siihen. Poikien vauva-aikaan näytti aina siltä, kuin meidän 40-kiloinen koiramme kävelisi varpaillaan, ettei vain sattuisi vahinkoa... Kissa auttoi esikoistamme kävelemään oppimisessa ja meni vapaaehtoisesti painoksi työntökärriin, aikansa toisen touhua katsellen. Nyt se sama eläin vahtii aidan päällä, kivellä tai rantasaunan kaiteella kun pojat leikkivät, ja lähes sata varma voi olla että katseen suunnasta löytyy lapsetkin.
Syvässä lienee jo pojillakin välittäminen kaikesta elollisesta, ja kaikenkarvaisista ystävistämme. Sitä minä äitinä arvostan.
Hiiteen siis harmitus karvoista, joiden takia meillä imuroidaan päivittäin, ja siitä ikuisesta riesasta että huuhtelet kaikki kipot ja kapot ennen käyttöä, koska et saa koskaan niitä kaikkia karvoja imuroitua niiden leijuessa joka paikkaan. Norsunpaskastakin (=venäjänvinttikoiran ylensyönnin tulos) matolla voi selvitä, tosin lumilapion avulla, ja pienen muumioituneen hiiren näköisistä ja kokoisista karvapalloista valkealla matolla. Ja onhan se mukava asua rannalla kun koira tulee onnellisena ravistelemaan itsensä kuivaksi sisätiloihin. Hulluinta on, että haluan koko ajan sisustaa taloamme valkoiseksi. Lienee omassa päässä jo vikaa :)
Aina minä karvapallo-oksennusten ja punkkien irrotuksen jälkeen ja valkoisen peiton saatua koirantassukuvio-koristeet sanon ettei ikinä, ei koskaan enää tule meidän taloon elukoita, kun näistä aika jättää. Epäilen kyllä vahvasti. Kuka sitä perheestään luopuisi.
Kommentit
Lähetä kommentti