Minä olen. Sinä olet.

Poikani sanoi toissa iltana ettei rakasta minua. Vastasi näin julmasti minun "rakastan sinua enemmän kuin mitään" toivotukseeni. Olen kuulemma hankala ihminen, ja tämän tosiaan sanoi 5-vuotias lapseni, ja lisäsi, että valitan Kaikesta ja komennan Koko ajan. Ups. En päästänyt häntä kuitenkaan helpolla. Kysyin häneltä että miltä sinusta tuntuisi jos minä aamulla olisin sanonut hymyssä suin että "ei haittaa kuule mittään ettet pue, ja ihan hyvin voit lähteä ulos ilman hattua ja hanskoja. Ja heitä toki kaikki tavarat lattialle ja ei niitä tartte sinun raivata, mukavaa on kun sotket. myöhästyn mielelläni töistä, koska en välitä yhtään mitä työnantajani sanovat, ja minusta on ihana kun et tottele ja vääntelet naamasi"  Poika oli hetkisen hiljaa ja sanoi että höh, no etpä ois ollu sie sitten, ja eipä ois kuulostanut oikealta. Niin. Se olisi ollut väkisinkin joku muu. Kerroin että äitin pinna palaa usein liian nopeasti, ja siitä oon enemmän kuin pahoillani, mutta komentamista ja valittamista en lopeta ennen kuin työ olette kasvaneet miehiksi, jos sittenkään. Lisäsin vielä että rakastan sinua enemmän kuin ketään, tai mitään, vaikket koskaan rakastaisi minua. Olet mulle tärkeä, aina. Poika kysyi miksi isän pinna ei pala niin helposti. En osannut vastata muuta kuin sen, että olemme erilaisia. Poika totesi että isä on sata kertaa kivempi. Totta sekin.

 En tiedä saisiko lapsille puhua kuin aikuisille?  En osaa kuitenkaan lässyttää tai lällätellä, en yhtään. En aikuisillekaan. Tai eläimille. Vaadin heiltä tosi paljon, mutta vaadin kyllä itseltänikin. Mutta näytän minä myös hyvät tunteeni. Enkä koskaan valehtelisi tunteistani. Siihen en pystyisi. Siksi kai tekee ylivoimaisen vaikeaa hillitä oma kiukustuminen ja koittaa olla näyttämättä sitä.. vaikka kuinka yrittäisinkin. Totta kai tahtoisin olla kivempi. Kaikki tahtoo olla kivoja tyyppejä. Toisista vaan saa helpommin niitä ei niin kivoja.

Samana yönä tuo poika tuli ihan kiinni viereeni nukkumaan. Mikään ei tunnu sen suuremmalta rakkaudelta, ja näitä hetkiä vaalin sydämessäni varmasti lopun elämääni. Pieni rakas tuhisko. Ehkä se vähän kuitenkin rakastaa.

Asian pointti tässä taustalla oli se, että olen hyvin usein luullut ja ajatellut, että minun pitäisi muuttua. Minun pitäisi olla parempi ihminen, olla vähemmän takakireä, olla vaatimatta. Olla kivempi.  Pitäisi nauttia asioista jotka kuuluu vaikkapa omakotitaloasujalle, piipertää ja huokailla, viherrakentaa ja nauttia hetkestä. Poimia marjoja syksyisin, leipoa pullaa ja neuloa sukkaa. ja kirjoitin sukan yksikössä juuri siksi, että siihen se neulominen luultavasti jäisi. Aina kun vaadin itseltäni näitä asioita, huomaan ahdistuvani. Kuvittelen että niin kuuluu tehdä, ja semmoinen kuuluu olla. Hetkisen jaksan ja sitten mielenkiinto loppuu. Kuvitellessani itseni asettuneena kirjaimellisesti paikalleni on kuin siivet nypittäisiin perhoselta. Sydän on useinkin asettunut, mutta jalat ei. These boots are made for walking,

Olen tahtonut mieheni lailla innostua pihatöistä ja talon rakentamisesta, touhuilusta siinä arjessa, kiireettä. Olen epäonnistunut usein. Pikkuhiljaa olen antamassa periksi, ja hyväksyn hänen toiveet ja haaveet oikeina hänelle, vaikken itse samoja viittoja seuraisikaan ilomielin. Olen myös hyväksynyt olevani mikä olen. Toivon myös että hän näkisi minun haaveissani jotain hyvää, toteuttamiskelpoista.. Minun pitäisi olla aina johonkin matkalla, sillä tavalla sydän pysyy oikeilla sijoillaan. Olen kuitenkin usein pelännyt olevani pettymys hänelle, ja välillä lapsillenikin. Semmoisen ajatuksen kanssa on vaikea elää. Harmittelen eniten sitä, etten minä ole koskaan auttanut miestäni, esimerkiksi rakentamisessa. Ja sitä, että hyvin harvoin olen ollut se kiva vanhempi.

Hieman kateellisena katson ihmisten yhteisiä projekteja. Some-maailmassa ne ainakin näyttävät niin harmonisilta. Pitäisikö sitä olla samanhenkinen? Pitäisikö molempien olla niitä kivoja tyyppejä? Olisiko semmoisten ihmisten lapsilla mukavampi elämä, ja kärsiikö omat lapseni minunlaisestani ihmisestä? En tiedä vastauksia, ne voivat joskus selvitä, tai sitten eivät koskaan. Parisuhteessa ja vanhempina olemme kuitenkin ihan ok tiimi tällä päivittäisellä arjen-rakennustyömaalla, ja arvostan sitä tosi paljon. Pitäähän jokaisella kuitenkin jotain omaakin olla. Minä olen, jotakin. Sinä ehkä vähän enemmän.

 

Ettei menisi suureellisen paatoksen puolelle, olen kuitenkin saanut avattua oman pääkoppani ja tyhjentänyt sen sisukset ulos (mielikuvana muuten karmea, unohtakaa se) välillä itsekseen pohtien, välillä ystävien kanssa jutellen. Se helpottaa. Suosittelen kokeilemaan. Asiat eivät loppujen lopuksi olekaan niin hassusti kuin ensi tuntuma on. Pikkuhiljaa olen oppinut hitusen kerrallaan arvostamaan itseäni. Olen ajatellut että jatkuvaa kaukokaipuutani voin helpottaa matkustamalla vaikka yksin, ystävän, tai lasten kanssa, jos mies ei koe sitä tärkeänä. Ja siis jos joskus olisi rahaa matkustaa. Ei minun pidä painostaa toista. Miksipä en ottaisi tatuointia jota olen aina haikaillut, kenenkään mielipiteistä välittämättä, tai jätä niitä pihamaan puskia kitkemättä jos ei kiinnosta. Ja jäänyt ne usein onkin, kitkemättä. Liian usein. Vauhdin kaipuuseen voisin saada vaikka sen crossipyörän, tulisipa ajettua pikkupoikien kanssa, harrastettua yhdessä kun eivät hekään sitä sukanneulomista luultavasti halua opetella. Ja ensi kerralla jos joku kommentoi ajankäyttöäni, kerron aikaa olevan meillä kaikilla sen 24/7. Jokainen käyttää sen parhaaksi kokemallaan tavalla. Vierivät kivet eivät sammaloidu.

Oppisinpa vielä olla välittämättä mitä muut ajattelee, olla miellyttämättä ketään. Seisomaan selkäsuorana ja sanomaan että kyllä minä riitän, tällaisena. Itselleni ainakin. Miksei muillekin.