Oravanpyörästä eläkkeelle. Tervemenoa, ja onnea matkaan. "Pennut" jatkaa.

Tämä kirjoitus on kunnianosoitus työkavereille, pieni muistelu ja kaihoisa hetki, ja samalla havahtuminen siihen miten isoa osaa työ ja työporukka näyttelevät meidän suurimman osan arjessa.

Olen tullut 13 vuotta sitten erääseen työyhteisöön, ja yleensä vakituisemmin työelämään mukaan, ja tuon kyseisen työyhteisön jäsenet ovat osin yhä tänään työkavereitani. Firman nimi on muuttunut vuosien saatossa ja koko kasvanut. Se on hyvä se. Väkeä on vaihtunut, muun muassa ammatinvaihdosten, ja eläkkeelle siirtymisten myötä. Eräs näistä alkuperäisen porukan leideistä siirtyy nyt kesäkuun lopussa eläkkeelle. Hänen, ja muidenkin konkareiden kunniaksi kirjoitan tämän hymy huulilla ja pieni kaiho sydämessä.

 

Pieni flashbäkki menneeseen.

 

On melko jännä paikka tulla 19-vuotiaana pankin tiskille. Se on hienoa. Arvokasta jopa.  Se tunne kun vedät aamulla nailonit jalkaan ja hameen päälle paitapuseron kanssa ja istut hillittynä ja hymyilevänä tiskiin. Tuntee tekevänsä oikeasti tärkeitä töitä.

Kokemuksen lisääntyessä ja vuosien karttuessa hienous ja arvokkuus hieman laantuvat, sitä rutinoituu. Hymyään ei passaa kuitenkaan kadottaa, ja hillitä kannattaa itsensä aina, vaikka miten pinnan alla kuplisi. Meidän hommissa. Tiedättehän.

 

Työyhteisön tekevät todeksi työkaverit, muuten tämä olisi vain työpaikka. Olen kokenut monenlaista, saanut tiukan ja karun koruttoman vastauksen kysymyksiini: " opettele vaan kantapään kautta, niin sitä myö muutkin on tehty", oppinutkin, mutta suuremmalti osin saanut myös vilpittömän iloista ja auttavaa tukea ja ohjeistusta uralleni. On annettu käytännön vinkkejä, naurettu ja itketty, käyty yhdessä läpi elämänmuutoksia, juhlittu hyviä hetkiä, purettu auki huonoja. Työyhteisö ja työkaverit ovat olleet parhaimmillaan VOIMAA.

 Ihastuttava, monet karikot ja tyynet ja auringonpaisteet seilannut työkaverini jää eläkkeelle. Hän on tehnyt pitkän uran ja palvellut asiakkaita hymyillen. Ollut lämmin, ja aito. Hyvä kollega.  Ihanaa että hän pääsee nyt seilailemaan Kulkurin lailla (tai kanssa) pitkin Pielisen pintaa.

Tullessani pankkilaiseksi nuorena likkana, sain häneltä lempinimen PENTU. Sen hän sanoi rakkautta ja lämpöä silmissään, kun katsoi levotonta villivarsaa sopeutumassa aikuisten maailmaan. Olen oppinut häneltä paljon. Tullessani seitsemän vuoden tauon jälkeen takaisin tähän työporukkaan, hän tuli eräänä aamuna käytävällä vastaan. Olin jo aikuistunut, ja vaikka pinnan alla kupli, olin opetellut sen kuplinnan hiukan peittämään. Ensimmäiset sanat; "Meijjän PENTU, tervetuloa takas", tulivat hymyn saattelemana. En olisi voinut tervetulleemmaksi itseäni sinä hetkenä kokea. Joskus pienillä asioilla on vain merkitystä. Ihanaa, että arvokasta työtä tehneenä pääsee ansaitulle eläkkeelle. Ikävä tulee mutta pennut porskuttaa :) Ja tiedättehän että hyvät kollegat eivät unohdu koskaan. Heille on aina paikka sydämessä.