Päätöntä menoa.

Olen yli kolmekymppinen nainen. Olen äiti. Tilastolliseen keski-ikään on aikaa 3 vuotta, teinivuosista on aikaa noin parikymmentä vuotta. Minun pitäisi siis olla virallisesti aikuinen. Välillä tuntuu että hohhoijjaa... Taannun toisinaan uhmaikäisen tasolle, kuten olen tainnut aiemminkin kertoa. Poikani ovat reippaita ja aktiivisia, suurimman osan ajasta hyväkäytöksisiä, mutta kovia nahistelemaan vaikka keskinäinen välittäminen ja veljellinen rakkaus onkin syvää ja uskomattoman hellyyttävää. Pienimmäinen on pian 4-vuotias ja kokee elämässään kaiken haasteena. Vaikeuksien kautta voittoon on tämän jätkänpätkän mottona ja yleensä asiat tehdään itsemääräysvaltaa noudattaen. Luonteeltaan pieni mies on uskomattoman kovapäinen. Isäänsä tullut uskoisin. Nollasta sataan kiihtymisen hän on perinyt sitten äidiltään. Ja sitten mennäänkin ja lujaa.Meillä on siis hyvä jengi koossa, kunnes asiat alkavat mennä vaikeaksi.

Olen toisinaan hieman kärsimätön ja herkästi kiihtyvä, väsyneenä ja nälkäisenä pirun äkäinenkin. Hyvää minussakin ihan varmasti ehkä on, mutta esiin nousevat liian usein nämä ei niin hyvät piirteet. Heikot luonteenpiirteet korostuvat etenkin poikien tappelunnujakoiden yltyessä äärimmilleen tai normaalien arjen sääntöjen unohtuessa täysin. Joskus sitä itse havahtuu omaan typeryyteen, onneksi jo hyvissä ajoin. Kerronpa teille pienen tarinan. Olin varmaan väsynyt ja nälkäinenkin. Huomioikaa, että huumoria kirjoituksissani on yleensä aina, tapahtumahetkellä luultavammin ei pilkahdustakaan ole näkynyt.

Eräänä iltana kaaos oli ylimmillään, koska olin ottanut ns. omaa aikaa ja tylysti somettanut tabletin kanssa ja antanut lasten olla kuin pellossa. Oma vika siis. Osittain. Lapset tarvitsevat jakamattoman huomion.

Pieni kämppämme oli sikin sokin pikkuautoja, kirjapolkuja ja juoksuratoja, pojat hekumoissaan, ja posket punaisina, ja minä aivot narikassa sohvannurkassa. Iltapuuhien lähestyessä keräilin itseni kokoon ja tuijottelin hetken ympäristöä. Ensimmäinen niks kuului päässä ja ohitin sen sievästi, ehdotukseni siivouksesta kaikui kuuroille korville, joten muutuin karummaksi. Pari kirjaa siirtyi lattialta kaappiin. Iltapuurot tulille, pientä siivoilua ja mäkätystä ja lasten vauhti ja ääni kiihtyi. Aivoissa surisi ja korkeat äänet tuntui ärsyttäviltä, laittelin iltapalan ja pyysin syömään. Mitäpä tapahtui? Ei mitään. Pyysin uudestaan, äänen volyymia korottaen ja lopulta taisin jonkun mielestä jo huutaa. Tulivat, mutta itse olin jo ärsyyntynyt, ja tunnelma varmasti tarttui. Pojat alkoivat syömisen lomassa töniä toisiaan, huudattivat oikein tyypilliseen tapaan toinen toistaan.  Vitutti. Pyysin lopettamaan, käskin ja uhkailin jopa, ja lopulta viimeisten puurolusikoiden upottua pikkunassuihin ohjasin heidät iltapesulle ja nukkumaan.

Nukkumatti mahtoi olla reissun päällä sinä iltana, koska pikkukavereiden silmiin ei unihiekkaa pahemmin oltu heitelty. Luettiin iltasatu ja toivotettiin hyvät yöt. Sängystä vahingossa, ja tahallaan, tippuneet unikaverit otettiin kainaloon ja peiteltiin. Pieni mukava töniminen ja tuuppiminen jatkui yhä, unikaverit karkasivat toisen jätkänpätkän peiton alle ja siitä saatiin huutokonsertti aikaiseksi. Isompi koki tämän hauskana ja naurattavana juttuna ja piti pikkujätkän unikaveria tahallaan itsellään vaikka toinen karjui ja veti peittoa väkisin pois. Silloin kai kuului se toinen (tai kymmenes) naks minun päästäni. Vetäisin vanhemman pojan nallen itselleni, havainnollistin miten pahalta tuntuu jos nallea ei saa itselleen, eikö? Ei kuulemma, nauratti vain. Sanoin että lasken kolmeen ja vien nallen pois. Ei tulosta, joten pidin lupaukseni ja nalle lähti jäähylle. Sitten alkoi itku ja anelu, ja niin kuin voitte kuvitella, selviteltiin asiaa, päästiin nukkumaan ja loppujen lopuksi meillä kaikilla oli niin mukavaa... Mutta, asian ydin, pääpointti niin sanotusti, oli seuraava: "Mitä mietin samalla?" Se ei ole kaunista kuultavaa se. Ajatuksissani nimittäin revin sen nallen pään irti. Kuvittelin oikein miten mukavalta se tuntuisi. Niin paljon koski hermoon. Pelottavaa :) Ei ihan ykkösterapiakäynnillä olisi lapseni selvinneet, kun mitä luultavimmin muisto hullusta äidistä ja päätön nalle olisi iskostunut sieluun ja näky verkkokalvoille. Melko kiehumispisteeseen sitä voi äitikin päästä. Inhimillistä, mutta vähä surkuhupaisaahan se on. Kaikkea sitä voi kirjoista lukea, ja mallia ottaa, mutta joskus oma luonne tunkee läpi ja lujaa. Uhmaikäisen kiukkuun se kuuluu, ei ehkä tämänikäiselle naiselle. Oppia ikä kaikki. Hyvää on että hallitsin kuitenkin itseni. En vielä varaa aikoja hiljaisuuden retriittiin, tai suljetulle:) 

Syvällä mielessäni mietin yhä, kuka kumma on ollut Tove Janssonin Muumimamman esikuvana? Ei jumalauta pysty ei kykene siihen mammailuun, ei vaikka miten koittaisi parhaansa.

Mukavaa syksyä meille mammoille ja mammanpojille sekä –tytöille. Pidetään päät kylmänä, ja nallukoiden päät paikoillaan.  :)