Hyvää syntymäpäivää kuopukseni. Pohdintoja äidiltä.

Mitä minä olisin ilman lapsiani?

Mietin hetken, on nuorimmaiseni syntymäpäivä, ja värähdän sisältä.

En mitään näin suurta olisi voinut ilman heitä kokea.

Muistan jokaisen hetken, kirkkaasti, kuin eläisin ne uudestaan. Muistan ensimmäiset sydämen lyönnit, kuplinnat mahassa ja odotuksen, selittämättömän kaipuun ja rakkauden. Muistan kivun, ensimmäisen parkaisun ja käsittämättömän lämmön tunteen, muistan jännityksen siitä onhan kaikki varmasti hyvin, ja pienet sormet omissani, huulet rinnalla, vaativana ja hapuilevana, eksyksissä ja niin elämää täynnä.

Muistan teidät elävästi siinä hetkessä, käsissäni, sylini lämmössä ja huuleni otsallanne, pienet tummatukkaiset poikavauvani. Ei mikään mahti maailmassa menisi edellenne. Kiitin korkeinta, kohtaloa, jotain elämää suurempaa, kun sain teidät syliini. Teitte minusta enemmän. Parempaa.

Leijonaäitinä karjun ja jyrähtelen, suojelen kuin viimeistä päivää, opetan tavoille, kehrään välillä ja tallaan polkua edellänne. Niskavilloista roikotan eteenpäin.  Olen kiukunnut, olen tuskastellut ja turhautunut. Silti joka hetkessä olen rakastanut teitä enemmän kuin elämääni. Mitä vain tekisin puolestanne, minne vain menisin, enkä koskaan, en ikinä, katoaisi viereltänne.

Mietin hetken ja totean. En minä mitään olisi ilman lapsiani.