Syyllinen- Äiti.
Aamulla hermostuin valmista odottaviin lapsiini. Tajusin siinä samassa myös itse aiheuttaneeni tilanteen.
Olen äiti ja potenut syyllisyyttä äitiydestäni. Olen aina ollut jotakin liikaa tai liian vähän. Koittanut paikata puutteitani ylimääräisellä höösäämisellä ja lasten tien tasaiseksi taputtelulla.
Osittain syytän käytöksestäni avioeroa ja elämäntilannetta, joka muutti minua myös äitinä. Olin toki jonkinmoinen helikopteri-mutsi aiemminkin. Ehkä silloin kuitenkin vaadin oma-aloitteisuutta enemmän ja itsekkäästi omaa tilaa. Onneksi tiedostan kaiken nyt, minulla on vielä mahdollisuus korjata aikaansaannokseni. Sekä itseni että lasteni osalta.
Ennen avioeroa elin ydinperheessä, jossa minua ärsytti kun lapset valtasivat joka yö aikuisten sängyn ja oma tilani aviovuoteessa oli kutistunut puolikkaasta 15 cm kokoiseksi. Olin äreä ja kiukkuinen. Mustasukkainenkin lapsilleni, koska en saanut itse läheisyyttä. Koitin kuljettaa lapsia omaan sänkyyn, jonne heidät nukutettiin. Joka yö he tulivat viereen.
Eron jälkeen koin syyllisyyttä siitä että rikoin yhteisen elämän. Vein lapsilta kodin, näin siis koin, vaikka ihan hyvät kodit heille jäljelle jäikin. Avioeron kokeneet ja etenkin siitä yhteisestä elämästä lähteneet voivat ehkä samaistua tähän tunteeseen, joka iskee usein yllättäen päälle.
Yhtäkkiä sängystä oli hävinnyt toinen aikuinen ja tyhjillään oli 145 cm tila, koska nukuin yhä sillä 15 cm alalla. Aloin lasten ollessa luonani pitää heitä vierelläni, imin heistä läheisyyttä ja samalla koitin paikata äitiyttäni ja eräänlaista huonommuuden tuntua. Lapset saivat molemmissa kodeissa tupla-annokset hellyyttä ja entinen äreä mutsi oli kadonnut osittain. En hankkinut lapsille edes omia sänkyjä. Sovimme hyvin nukkumaan samassa.
Touhusin ja suoritin, koitin olla ärsyyntymättä. Tein pojilleni kaiken mahdollisimman helpoksi ja mukavaksi. Onhan meillä aina ollut rajat, mutta rakkauttani näytin nyt myös liikaa valmiiksi tekemällä.
Erosta on kulunut jo aikaa ja uskallan todellakin ärsyyntyä, varmaan liikaakin. Mutta vasta nyt, tänä aamuna jotenkin havahduin kun jo reippaat ja isoiksi kasvaneet poikani odottivat valmista aamupalaa ja kuljetusta kouluun 800metrin matkalle. Puhdistaessani autoa lumesta ja keskeyttäessäni työt tämän takia alkoi ärsyttämään. Miksi olen kasvattanut lapset, jotka eivät suostu kävelemään kouluun näin lyhyttä matkaa? Miksi voitelen 9-vuotiaan poikani leipäpalasen? En keksinyt muuta syytä, kuin että olen idiootti.
Paasasin koko 800 metrin koulumatkan siitä, että tämän on nyt loputtava. Jatkossa kävelette itse ja molemmat osaa omat leipäpalasensa voidella. Auttaa voin jos tarvetta on, etenkin pienemmällä. Pahoitin taas hieman herkemmän poikani mieltä, ja koin lisää sitä kuuluisaa huonoa omaatuntoa. Tiesin kuitenkin, että tällä päätöksellä teen oikein myös lapsilleni. Soitin poikien isälle ja paasasin tyypilliseen tapaani puhelimeen ja olimmekin aivan samaa mieltä asiasta. Enpä ole asiaa aiemmin ottanut puheeksi. Onneksi hänen kanssaan voi jutella vieläkin. Soitin sitten miehelleni ja paasasin taas, mutta siitä miten typerä olen ollut. Olen käytännössä toiminut nyt juuri niin kuin aiemmin halusin olla toimimatta. Olemme asuneet yhdessä vajaan vuoden ja hän on kiltisti nukkunut sohvalla ja patjalla kun pojat yhä valtaavat sängyn ja paikan äidin vierestä.. En ole tehnyt elettäkään muuttaakseni tilannetta. Päätin nyt tehdä. Sovimme, että aloitetaan kevyesti ja ostetaan vuodesohva, jossa voimme nukkua kahdestaan aina silloin kun pojat on. Pojilla on kuitenkin tuttu sänky unilleen, joten jospa se äiti voisi sieltä irtautua pikkuhiljaa. Eiköhän tällä päästä pikku hiljaa etenemään myös omiin sänkyihin ja huoneeseen. Mikä tunne tajuta jotain tällaista. Käsittämätöntä. Ja minä jos joku olisin ennen lapsia väittänyt toimivani äitinä juuri näin. Huh miten väärässä olinkaan.
Olen järkevä ja napakka ihminen, enkä osaa selittää miksi olen toiminut näin. Toisaalta en ole pahoillani siitä, että olen saanut pitää heidät lähelläni ja ilman muuta lähelläni saavat olla jatkossakin. Minun vain pitää uskaltaa ottaa omaa tilaa, vaikka välillä ilman heitä joudunkin elämään, kun pojat elävät kahta kotia. Olen kai pelännyt päästää irti lapsistani, ja pelännyt menettäväni heidät heidän kasvaessaan, vaikka tosiasiassa valmiiksi petaamalla joka asian vain hankaloitan heidän elämäänsä. Olen ihaillut napakoita mammoja, joiden lapset ovat itsenäisiä ja oma-aloitteisia jo pieninä. Onhan ne minunkin, mutta muualla kuin kotona :D Epäilen että koulussa leipä voidellaan itse ja maitokin kaatuu lasiin omatoimisesti. Toivottavasti tähän tulee nyt itseni kautta muutosta myös kotioloissa.
Äitiys on näköjään jatkuvaa oppimista. Luojan kiitos olen ihan oppimiskykyinen yksilö.
Olen äiti ja potenut syyllisyyttä äitiydestäni. Olen aina ollut jotakin liikaa tai liian vähän. Koittanut paikata puutteitani ylimääräisellä höösäämisellä ja lasten tien tasaiseksi taputtelulla.
Osittain syytän käytöksestäni avioeroa ja elämäntilannetta, joka muutti minua myös äitinä. Olin toki jonkinmoinen helikopteri-mutsi aiemminkin. Ehkä silloin kuitenkin vaadin oma-aloitteisuutta enemmän ja itsekkäästi omaa tilaa. Onneksi tiedostan kaiken nyt, minulla on vielä mahdollisuus korjata aikaansaannokseni. Sekä itseni että lasteni osalta.
Ennen avioeroa elin ydinperheessä, jossa minua ärsytti kun lapset valtasivat joka yö aikuisten sängyn ja oma tilani aviovuoteessa oli kutistunut puolikkaasta 15 cm kokoiseksi. Olin äreä ja kiukkuinen. Mustasukkainenkin lapsilleni, koska en saanut itse läheisyyttä. Koitin kuljettaa lapsia omaan sänkyyn, jonne heidät nukutettiin. Joka yö he tulivat viereen.
Eron jälkeen koin syyllisyyttä siitä että rikoin yhteisen elämän. Vein lapsilta kodin, näin siis koin, vaikka ihan hyvät kodit heille jäljelle jäikin. Avioeron kokeneet ja etenkin siitä yhteisestä elämästä lähteneet voivat ehkä samaistua tähän tunteeseen, joka iskee usein yllättäen päälle.
Yhtäkkiä sängystä oli hävinnyt toinen aikuinen ja tyhjillään oli 145 cm tila, koska nukuin yhä sillä 15 cm alalla. Aloin lasten ollessa luonani pitää heitä vierelläni, imin heistä läheisyyttä ja samalla koitin paikata äitiyttäni ja eräänlaista huonommuuden tuntua. Lapset saivat molemmissa kodeissa tupla-annokset hellyyttä ja entinen äreä mutsi oli kadonnut osittain. En hankkinut lapsille edes omia sänkyjä. Sovimme hyvin nukkumaan samassa.
Touhusin ja suoritin, koitin olla ärsyyntymättä. Tein pojilleni kaiken mahdollisimman helpoksi ja mukavaksi. Onhan meillä aina ollut rajat, mutta rakkauttani näytin nyt myös liikaa valmiiksi tekemällä.
Erosta on kulunut jo aikaa ja uskallan todellakin ärsyyntyä, varmaan liikaakin. Mutta vasta nyt, tänä aamuna jotenkin havahduin kun jo reippaat ja isoiksi kasvaneet poikani odottivat valmista aamupalaa ja kuljetusta kouluun 800metrin matkalle. Puhdistaessani autoa lumesta ja keskeyttäessäni työt tämän takia alkoi ärsyttämään. Miksi olen kasvattanut lapset, jotka eivät suostu kävelemään kouluun näin lyhyttä matkaa? Miksi voitelen 9-vuotiaan poikani leipäpalasen? En keksinyt muuta syytä, kuin että olen idiootti.
Paasasin koko 800 metrin koulumatkan siitä, että tämän on nyt loputtava. Jatkossa kävelette itse ja molemmat osaa omat leipäpalasensa voidella. Auttaa voin jos tarvetta on, etenkin pienemmällä. Pahoitin taas hieman herkemmän poikani mieltä, ja koin lisää sitä kuuluisaa huonoa omaatuntoa. Tiesin kuitenkin, että tällä päätöksellä teen oikein myös lapsilleni. Soitin poikien isälle ja paasasin tyypilliseen tapaani puhelimeen ja olimmekin aivan samaa mieltä asiasta. Enpä ole asiaa aiemmin ottanut puheeksi. Onneksi hänen kanssaan voi jutella vieläkin. Soitin sitten miehelleni ja paasasin taas, mutta siitä miten typerä olen ollut. Olen käytännössä toiminut nyt juuri niin kuin aiemmin halusin olla toimimatta. Olemme asuneet yhdessä vajaan vuoden ja hän on kiltisti nukkunut sohvalla ja patjalla kun pojat yhä valtaavat sängyn ja paikan äidin vierestä.. En ole tehnyt elettäkään muuttaakseni tilannetta. Päätin nyt tehdä. Sovimme, että aloitetaan kevyesti ja ostetaan vuodesohva, jossa voimme nukkua kahdestaan aina silloin kun pojat on. Pojilla on kuitenkin tuttu sänky unilleen, joten jospa se äiti voisi sieltä irtautua pikkuhiljaa. Eiköhän tällä päästä pikku hiljaa etenemään myös omiin sänkyihin ja huoneeseen. Mikä tunne tajuta jotain tällaista. Käsittämätöntä. Ja minä jos joku olisin ennen lapsia väittänyt toimivani äitinä juuri näin. Huh miten väärässä olinkaan.
Olen järkevä ja napakka ihminen, enkä osaa selittää miksi olen toiminut näin. Toisaalta en ole pahoillani siitä, että olen saanut pitää heidät lähelläni ja ilman muuta lähelläni saavat olla jatkossakin. Minun vain pitää uskaltaa ottaa omaa tilaa, vaikka välillä ilman heitä joudunkin elämään, kun pojat elävät kahta kotia. Olen kai pelännyt päästää irti lapsistani, ja pelännyt menettäväni heidät heidän kasvaessaan, vaikka tosiasiassa valmiiksi petaamalla joka asian vain hankaloitan heidän elämäänsä. Olen ihaillut napakoita mammoja, joiden lapset ovat itsenäisiä ja oma-aloitteisia jo pieninä. Onhan ne minunkin, mutta muualla kuin kotona :D Epäilen että koulussa leipä voidellaan itse ja maitokin kaatuu lasiin omatoimisesti. Toivottavasti tähän tulee nyt itseni kautta muutosta myös kotioloissa.
Äitiys on näköjään jatkuvaa oppimista. Luojan kiitos olen ihan oppimiskykyinen yksilö.
Kommentit
Lähetä kommentti