Ruuhkaisat vuodet, eikä loppua näy.
Ruuhkavuodet.
Kirjoitan tekstiä salibandykentän laidalla. Seuraan puolihuolimattomasti nuorimman poikani harjoituksia ja teen samalla töitä. Poika tekee hienon maalin ja hakee katsettani. Sillä hetkellä olen läsnä hänen onnistumisessa. Hetki on tärkeä molemmille.
Töitä tehdessä ajatus tästä kirjoituksesta nostaa päätään. Elämässä on nyt ne ruuhkavuodet. Olleet jo vuosia, mutta koen kaiken jotenkin ruuhkaisempana, kun kaksi poikaa harrastaa kahta urheilulajia. Olen ylpeä heistä ja aktiivisuudesta, mutta samalla välillä turhauttaa ravata kello kaulassa ja varmistaa tavaroiden mukana olo. Tai huomata osan unohtuneen. Lätkä- ja säbäkassit he kuljettavat jo itse, minun tehtävä on siirtää heitä paikasta a paikkaan b ja sitoa luistinten nauhoja. Aika menee kuitenkin vauhdilla... ruuhkavuosikello tikittää tikittämistään ja pian huomaan ettei nauhoja tarvitsekaan enää sitoa. Tätäkin aikaa voi tulla vielä ikävä.
En minä toki arkea ja ruuhkavuosia yksin pyöritä. Onneksi. Olen kiitollinen siitä.
Aika on kuitenkin rajallista. Etten varmasti olisi liian löysästi aikataulutettu, hankin loppukesästä itselleni oman hevosen. Vuosien unelma toteutui, mutta olisi mahdotonta hoitaa koko paketti, ellei hevosenhoidossa apuna olisi muita ihmisiä. Onneksi tallihommat hoituu enimmälti talkoilla. Hevosen kanssa touhutessa aika kuitenkin jotenkin pysähtyy, se tikittävä ruuhkavuosikello jätättää hieman. Hevosen paskan lappaminen on uskomattoman terapeuttista hommaa. Olen saanut sisältöä elämääni kavionkopseen muodossa. Autonkin uusi wunderbaum-tuoksu on nykyisin pavosen heska. Se ei hymyilytä kyllä ketään muita kuin minua.
Ruuhkavuosien menettämisen pelossa piti tehdä jotain, ennen kuin on liian myöhäistä. No, joskus asioita myös tapahtuu sen isommin suunnittelematta. Mahassa potkiikin nyt minkä liekään lajin tuleva kuljetettava. Se on meille suuri ilon ja ihmetyksen sekä kiitollisuuden aihe. Jännittääkin hieman. Ruuhkavuosien loppua ei siis näy ja olen siitä salaa kiitollinen. "Maikilla" on hienot isosisko ja - veljet opettamassa elämänperusteita. Lastemme reaktiot pieneen olivat sydämen pakahduttavia ja saivat aikaan kyyneleet. Tiedän, että sillä pienellä ihmisellä on monta tukipilaria valmiina odottamassa.
Kissa oli viime yönä pyytänyt pihalle, mutta mies ei väsymykseltään jaksanut lähteä avaamaan ovea. Minä heräsin yöllä märkään oloon, ei siihen kutkuttavan mukavaan, mutta kylmänkostean märkään jalkopäässäni. Syyllinen makasi selkeästi helpottuneena vieressä.
Siinä sitten miehen kanssa lakanoita ja peittoja pesukoneeseen kuskatessa ja petaria pestessä hieman nauratti ajatus tulevista öistä vaippaikäisen taaperon kanssa. Voipihan se hymy vielä hyytyä. Mutta tärkeintä on, että elämässä on lisää aiheita hymyyn, jonka voi sitten vaikkapa väliaikaisesti hyydyttää. Olen kiitollinen teistä hymyn aiheista.
Lapsethan nimittäin valaisevat elämän!
- Koska unohtavat aina sammuttaa valot.
Hah. Vitsi.
Tiedätte miten tärkeitä olette mulle. Ruuhkankin keskellä tuutte aina jonon keulilla.
Kirjoitan tekstiä salibandykentän laidalla. Seuraan puolihuolimattomasti nuorimman poikani harjoituksia ja teen samalla töitä. Poika tekee hienon maalin ja hakee katsettani. Sillä hetkellä olen läsnä hänen onnistumisessa. Hetki on tärkeä molemmille.
Töitä tehdessä ajatus tästä kirjoituksesta nostaa päätään. Elämässä on nyt ne ruuhkavuodet. Olleet jo vuosia, mutta koen kaiken jotenkin ruuhkaisempana, kun kaksi poikaa harrastaa kahta urheilulajia. Olen ylpeä heistä ja aktiivisuudesta, mutta samalla välillä turhauttaa ravata kello kaulassa ja varmistaa tavaroiden mukana olo. Tai huomata osan unohtuneen. Lätkä- ja säbäkassit he kuljettavat jo itse, minun tehtävä on siirtää heitä paikasta a paikkaan b ja sitoa luistinten nauhoja. Aika menee kuitenkin vauhdilla... ruuhkavuosikello tikittää tikittämistään ja pian huomaan ettei nauhoja tarvitsekaan enää sitoa. Tätäkin aikaa voi tulla vielä ikävä.
En minä toki arkea ja ruuhkavuosia yksin pyöritä. Onneksi. Olen kiitollinen siitä.
Aika on kuitenkin rajallista. Etten varmasti olisi liian löysästi aikataulutettu, hankin loppukesästä itselleni oman hevosen. Vuosien unelma toteutui, mutta olisi mahdotonta hoitaa koko paketti, ellei hevosenhoidossa apuna olisi muita ihmisiä. Onneksi tallihommat hoituu enimmälti talkoilla. Hevosen kanssa touhutessa aika kuitenkin jotenkin pysähtyy, se tikittävä ruuhkavuosikello jätättää hieman. Hevosen paskan lappaminen on uskomattoman terapeuttista hommaa. Olen saanut sisältöä elämääni kavionkopseen muodossa. Autonkin uusi wunderbaum-tuoksu on nykyisin pavosen heska. Se ei hymyilytä kyllä ketään muita kuin minua.
Ruuhkavuosien menettämisen pelossa piti tehdä jotain, ennen kuin on liian myöhäistä. No, joskus asioita myös tapahtuu sen isommin suunnittelematta. Mahassa potkiikin nyt minkä liekään lajin tuleva kuljetettava. Se on meille suuri ilon ja ihmetyksen sekä kiitollisuuden aihe. Jännittääkin hieman. Ruuhkavuosien loppua ei siis näy ja olen siitä salaa kiitollinen. "Maikilla" on hienot isosisko ja - veljet opettamassa elämänperusteita. Lastemme reaktiot pieneen olivat sydämen pakahduttavia ja saivat aikaan kyyneleet. Tiedän, että sillä pienellä ihmisellä on monta tukipilaria valmiina odottamassa.
Kissa oli viime yönä pyytänyt pihalle, mutta mies ei väsymykseltään jaksanut lähteä avaamaan ovea. Minä heräsin yöllä märkään oloon, ei siihen kutkuttavan mukavaan, mutta kylmänkostean märkään jalkopäässäni. Syyllinen makasi selkeästi helpottuneena vieressä.
Siinä sitten miehen kanssa lakanoita ja peittoja pesukoneeseen kuskatessa ja petaria pestessä hieman nauratti ajatus tulevista öistä vaippaikäisen taaperon kanssa. Voipihan se hymy vielä hyytyä. Mutta tärkeintä on, että elämässä on lisää aiheita hymyyn, jonka voi sitten vaikkapa väliaikaisesti hyydyttää. Olen kiitollinen teistä hymyn aiheista.
Lapsethan nimittäin valaisevat elämän!
- Koska unohtavat aina sammuttaa valot.
Hah. Vitsi.
Tiedätte miten tärkeitä olette mulle. Ruuhkankin keskellä tuutte aina jonon keulilla.
Kommentit
Lähetä kommentti