Tyttären kaipuu.
Tyttären kaipuu.
Minulla on kaksi ihanaa poikaa. Heissä ei ole mitään vikaa, ovat täydellisiä ja ihastuttavia ja rakastan heitä yli kaiken. Minulla on kuitenkin vahva tyttären kaipuu ollut sydämessäni pitkään, jo poikien odotusaikana. Aloin pohtimaan ajatuksiani ja niiden oikeellisuutta; saako jotain ennalta määräämätöntä kaivata ja onko oikein pettyä?
Olen aina hieman kadehtinut pienten tyttöjen äitejä. Olen kaivannut pientä ihmistä, jonka kehityksen kulun tiedän jo sisäsyntyisesti ja jonka kanssa voisi jakaa hetkiä, joihin miehillä ei ole mitään asiaa. Koen välillä ulkopuolisuutta poikieni elämästä, älkää käsittäkö tätä väärin, se tunne vain on hyvin vahva. Heitä ei voisi aina vähempää kiinnostaa tarpeeni auttaa sekä hoivata ja huolehtia, vaikkapa eläimiä. He tykkäävät toki eläimistä, mutta mielenkiinto loppuu todella nopeasti, jos pitäisi hoivata ja huoltaa. Kertaakaan pienet poikani eivät ole kaivanneet itselleen lemmikiksi hamsteria tai kania, tai halunneet itsenäisesti mukaan tallihommiin. Kaukainen "änäriottelu" tai pihalätkä ovat vieneet ensimmäisenä huomion. Heidän kanssaan on myös ollut mahdotonta puhua koiraharrastuksesta tai hevosista. Koirarodut ovat jääneet mieleen heikosti eikä koiranäyttelyn säännöt avaudu millään, vaikka he osaavat jokaisen lätkäpelaajan luetella ulkoa ja tietävät säännöt peliin kuin peliin. Poikiani myös huvittaa aina tapani sytytellä kynttilöitä ja ihailla tähtitaivasta ja kuunnella metsässä kulkiessa kuusten kuisketta. Teatterit ja ostosreissut ovat pikemminkin pakollinen paha, kuin innostava elämys. Kuskannut heitä olen kyllä joka paikkaan, vaikka välillä hieman kiristäen ja lahjoen :D Kuulen usein hieman vinoilevan, rakkaudella lausutun kommentin: "meijjän äitille pitää kaikki olla niin romanttista ja aina pittää haaveilla ja hienostella." :D Lie syy sukupuolessa tai opituissa malleissa, mutta minulta he eivät ole kiinnostuksen kohteita mitenkään hanakasti imeneet.
En ole mikään satukirjojen prinsessa toki itsekään. Hieman liian suorasukainen ja vauhdikas rämäpää, jota on aina kiinnostanut autourheilu ja vauhti söpöstelyjen sijaan. Olen kuitenkin pehmentynyt vuosien saatossa ja vahvasti tyttömäisiä piirteitä on herännyt aikuistuttua. Olisi ihana saada tehdä tyttöjen juttuja oman pienen tytön kanssa. Ehkäpä kaipaan seurakseni myös samanlaista tulta ja leimausta, pelotonta ja vauhdikasta, rakastavaa ja hullua luonnetta, mikä itsessäni aikoinaan oli. Poikani ovat kuitenkin tasaisempia ja maanläheisiä, järkevämpiä tapauksia. Olen toki iloinen että minulla on ollut seuranani veljentyttö ja mieheni tytär nyt myöhemmin. Heidän kanssaan keskustelut ovat aina olleet jotenkin parantavia, koen, että ollaan jotenkin enemmän samalla puolella. Tätäkään älköön kukaan käsittäkö väärin, poikia halventavasti en tarkoita kirjoittaa.
Poikani ovat mahtavia. Silti sydämessäni on yhä pieni toivo. Pienestä prinsessasta. Toivo sydämessä elää siksi niin vahvasti, koska meneillään on raskausviikko 20+4 ja ylihuomenna rakenneultra. Jännittää valtavasti. Ensisijaisesti toivon, että pienellä on kaikki paremmin kuin hyvin. Millään muulla ei oikeasti ole merkitystä. Toivoisin kuitenkin näkeväni sukupuolen. Salaa, ja julkisesti kirjoittaen toivon näkeväni tytön.
Mietin, onko oikein pettyä jos haaveet eivät toteudu. Pohdin sitä eilen kuin jotain kiellettyä asiaa, jota ei saa edes ääneen sanoa. En mahtanut mitään ajatuksilleni, vaikka sydämessäni tiedän toki etten pety. Mietin silti sen tunteen mahdollisuutta. Muistan miten toivoin tytärtä toisen poikani kohdalla ja silti ilon kyyneleet olivat valtaisat, kun minulle kerrottiin mahassa mylkkääjän olevan toinen pieni mies. Ei sitä onnea ja äitiyden iloa muuta mikään. Rakkaus on yhtä suuri.
Ps. Rakas pieni ihminen. Olet toivottu ja odotettu, oletpa sitten pieni mies tahi suloinen tyttönen. Toivon, että sinulla on kaikki hyvin. -Äiti-
Minulla on kaksi ihanaa poikaa. Heissä ei ole mitään vikaa, ovat täydellisiä ja ihastuttavia ja rakastan heitä yli kaiken. Minulla on kuitenkin vahva tyttären kaipuu ollut sydämessäni pitkään, jo poikien odotusaikana. Aloin pohtimaan ajatuksiani ja niiden oikeellisuutta; saako jotain ennalta määräämätöntä kaivata ja onko oikein pettyä?
Olen aina hieman kadehtinut pienten tyttöjen äitejä. Olen kaivannut pientä ihmistä, jonka kehityksen kulun tiedän jo sisäsyntyisesti ja jonka kanssa voisi jakaa hetkiä, joihin miehillä ei ole mitään asiaa. Koen välillä ulkopuolisuutta poikieni elämästä, älkää käsittäkö tätä väärin, se tunne vain on hyvin vahva. Heitä ei voisi aina vähempää kiinnostaa tarpeeni auttaa sekä hoivata ja huolehtia, vaikkapa eläimiä. He tykkäävät toki eläimistä, mutta mielenkiinto loppuu todella nopeasti, jos pitäisi hoivata ja huoltaa. Kertaakaan pienet poikani eivät ole kaivanneet itselleen lemmikiksi hamsteria tai kania, tai halunneet itsenäisesti mukaan tallihommiin. Kaukainen "änäriottelu" tai pihalätkä ovat vieneet ensimmäisenä huomion. Heidän kanssaan on myös ollut mahdotonta puhua koiraharrastuksesta tai hevosista. Koirarodut ovat jääneet mieleen heikosti eikä koiranäyttelyn säännöt avaudu millään, vaikka he osaavat jokaisen lätkäpelaajan luetella ulkoa ja tietävät säännöt peliin kuin peliin. Poikiani myös huvittaa aina tapani sytytellä kynttilöitä ja ihailla tähtitaivasta ja kuunnella metsässä kulkiessa kuusten kuisketta. Teatterit ja ostosreissut ovat pikemminkin pakollinen paha, kuin innostava elämys. Kuskannut heitä olen kyllä joka paikkaan, vaikka välillä hieman kiristäen ja lahjoen :D Kuulen usein hieman vinoilevan, rakkaudella lausutun kommentin: "meijjän äitille pitää kaikki olla niin romanttista ja aina pittää haaveilla ja hienostella." :D Lie syy sukupuolessa tai opituissa malleissa, mutta minulta he eivät ole kiinnostuksen kohteita mitenkään hanakasti imeneet.
En ole mikään satukirjojen prinsessa toki itsekään. Hieman liian suorasukainen ja vauhdikas rämäpää, jota on aina kiinnostanut autourheilu ja vauhti söpöstelyjen sijaan. Olen kuitenkin pehmentynyt vuosien saatossa ja vahvasti tyttömäisiä piirteitä on herännyt aikuistuttua. Olisi ihana saada tehdä tyttöjen juttuja oman pienen tytön kanssa. Ehkäpä kaipaan seurakseni myös samanlaista tulta ja leimausta, pelotonta ja vauhdikasta, rakastavaa ja hullua luonnetta, mikä itsessäni aikoinaan oli. Poikani ovat kuitenkin tasaisempia ja maanläheisiä, järkevämpiä tapauksia. Olen toki iloinen että minulla on ollut seuranani veljentyttö ja mieheni tytär nyt myöhemmin. Heidän kanssaan keskustelut ovat aina olleet jotenkin parantavia, koen, että ollaan jotenkin enemmän samalla puolella. Tätäkään älköön kukaan käsittäkö väärin, poikia halventavasti en tarkoita kirjoittaa.
Poikani ovat mahtavia. Silti sydämessäni on yhä pieni toivo. Pienestä prinsessasta. Toivo sydämessä elää siksi niin vahvasti, koska meneillään on raskausviikko 20+4 ja ylihuomenna rakenneultra. Jännittää valtavasti. Ensisijaisesti toivon, että pienellä on kaikki paremmin kuin hyvin. Millään muulla ei oikeasti ole merkitystä. Toivoisin kuitenkin näkeväni sukupuolen. Salaa, ja julkisesti kirjoittaen toivon näkeväni tytön.
Mietin, onko oikein pettyä jos haaveet eivät toteudu. Pohdin sitä eilen kuin jotain kiellettyä asiaa, jota ei saa edes ääneen sanoa. En mahtanut mitään ajatuksilleni, vaikka sydämessäni tiedän toki etten pety. Mietin silti sen tunteen mahdollisuutta. Muistan miten toivoin tytärtä toisen poikani kohdalla ja silti ilon kyyneleet olivat valtaisat, kun minulle kerrottiin mahassa mylkkääjän olevan toinen pieni mies. Ei sitä onnea ja äitiyden iloa muuta mikään. Rakkaus on yhtä suuri.
Ps. Rakas pieni ihminen. Olet toivottu ja odotettu, oletpa sitten pieni mies tahi suloinen tyttönen. Toivon, että sinulla on kaikki hyvin. -Äiti-
Kommentit
Lähetä kommentti