kosketusta vailla vapiseva nainen.

Aika on rahaa ja pitkä aika on paljon rahaa. Pankkialan ihmisenä voin tämän parisuhdepohdinnan näin aloittaa, koska mielestäni myös parisuhteessa pitkä aika on kultaa kalliimpaa. Pitkä parisuhde ja arki tuo myös omia haasteitaan. Tietyn ajan jälkeen voi joskus kadota ajatukseen, että kaikki on jollakin tapaa tässä ja nyt, itsestäänselvää ja selkeää. Selkeä on mielestäni hyvä, itsestäänselvä ei niinkään.

Minulla on onnea, että minun  kumppanina on ihminen, jota voin vilpittömästi sanoa rakastavani. Se varmasti paistaa läpi näistä ajatuksistani, teoistani, välillä liian vähän sanoistani, vaikka niitä tahtoisin sanoakin. Me olemme kuitenkin eri puusta, vaikka juuret ovat tiukasti kiinni toisissaan, niinkuin Tapion Juhakin laulunsanoin on kertonut. Suurimmat erot löytyvät varmasti temperamentista ja no, naisena voin näin kirjoittaa, tunnepuolen asioista.

Minulla on räiskyvä temperamentti ja kenties hieman yliräiskyvä läheisyydenkaipuu. Lienenkö joskus vaativampi kuin pienet lapset, jotka huutavat lahkeessa roikkuen: "ylliin, nyt, heti." Yhtä helposti en tosin ole sinne syliin asti päässyt. Siksi näitä ajatuksia pitää purkaa sanoiksi.

Pienten lasten perheessä kosketukselle ei tunnu aikuisten kesken olevan aikaa. Luulenpa että joku muukin minun lisäkseni voi allekirjoittaa tämän. Läheisyys ja kosketus jotenkin vain unohtuu. Se jätetään kaiken muun tohinan jalkoihin, tai lakaistaan syrjään, odottamaan aikaa parempaa. Milloin se aika tulee, vai joko se meni. Niinkin voi valitettavasti käydä.

Toivottavasti kukaan ei käsitä väärin. En veisi aikaa pois lapsilta yhtään enempää arjen kiireessä, enkä ole edes  niitä, jotka ovat ensimmäisenä järjestämässä lastenvahteja aikuisten omalle ajalle. Eipä silti, joskus haluaisin. Lapset ovat kuitenkin ensimmäisenä tärkeysjärjestyksessä, ja toisin en tahtoisi olevankaan. Joskus vain mietin kuinka moni unohtaakaan sen, että ilman läheisyyttä, välittämistä, ja sitä kosketusta ei lapsiakaan olisi. Meidän seinällä kankaisessa sydämessä valokuvien välissä lukee: "All because two people fell in love- family". Silti kosketus ja läheisyys ovat toisinaan miljoonien kilometrien päässä.

Olkoonkin, että joskus ne kilometrit kasvavat henkisellä puolella suuriksi, niin itsestäänselväksi ei toinen kuitenkaan saisi koskaan tulla. Matkaa pitäisi osata taittaa takaisinkin päin, vaikka sieltä linnunradan laidalta, ja toisen tulla puolitiehen vastaan.

Me olemme joskus eläneet pitkän avoliiton yhdessä, eronneet vuosiksi, ja palanneet takaisin. Lupasimme, että pahimmat särmät olisivat hioutuneet ja elämä olisi tasaisen mukavaa. Lupasimme, että osaamme puhua ja koskettaa ja olla lähellä. Samat ihmiset tässä kuitenkin on matkaa taittamassa, joten täysin tasaista ei meidän parisuhteesta tule kai koskaan saamaan, ja vieläkin me välillä unohdetaan olla lähellä. Kosketusta vailla voi vapista.

Uskon ja luotan, ettei me taiteta matkaa liian kauas toisistamme. Toinen ei enää koskaan ole pelkkä itsestäänselvyys. Parisuhde elää vuosien saatossa, oli lapsia tai ei, ja se on sen rikkaus. Kaikelle on aikansa, ja tiedän että tulee taas aikaa olla lähellä. Uskon että aito rakkaus kestää elämää.

Yhä tuohon omaan alaani viitaten, ettei mene liian vakavaksi, voisin verrata hyvää, toimivaa ja pitkää parisuhdetta jatkuvaan rahastosäästämiseen.

On nousu- ja laskusuhdannetta, tyyntä ja myrskyä, mutta keskituotto on viivan yläpuolella koska on joskus tehnyt viisaan valinnan.