Tarinaa äitiydestä.
"Anti. Äiti."
Äitienpäiväaamun koittaessa huomenna aloin miettimään omaa äitiyttäni. Hienointa asiaa elämässäni, ja suurinta opinpaikkaani. Meillä äiti tosin ei ole ollut kummallakaan pojista se ensimmäinen sana, niin kuin usein kuulee olevan, vaan sen kunnian on saanut isi. Mitä pidempään olen omaa arvonimeä odottanut kuulevani, sen hienommalta se on sitten tuntunut.
Nuorimmainen poikani ei sano vieläkään aina äiti. Mahtavat ne päivähoidossa ja kerhoissa miettiä kun meillä asuu pienimmän pojan mukaan Antti ja isi. tai no, Anti. Äiti tulee toisinaan, antiksi kääntyy aika usein kuitenkin. Sinänsä sanalla ei ole mitään väliä, on hienoa saada tällainen titteli, joka tuntuu jotenkin kunnianosoitukselta. Olen monet kerrat miettinyt sitä, että mitä hyvää olen tehnyt, kun olen saanut nämä kaksi pientä poikaa lahjaksi.
Kuulin radiosta haastattelun, jossa puhuttiin jotain "valon lapsista". Siitä, että lapset valitsevat meidät vanhemmikseen, koska meillä vanhemmilla, juuri meillä niille omille lapsillemme olisi eniten annettavaa ja ohjattavaa elämässä, ja että nuo lapset myös ohjaisivat ja opastaisivat meitä elämässämme.
Mietin siinä ajaessa että toden totta, olen saanut ohjausta ja opetusta lapsiltani enemmän kuin keneltäkään toiselta aiemmin. Nuo kaksi poikaa ovat tehneet minusta paremman ihmisen ja olen kasvanut heidän kauttaan, tai heidän kanssaan paremminkin. Hetkisen pidempään jouduin miettimään sitä, mitä ihmettä minä voisin heille opettaa? No, ainakin ärhäkän temperamentin ja rohkean, periksi en anna luonteen. Herkkyyttä, ja suurella kauhalla hyvää tahtoa. Ei kai se pöllömmin mene näinkään.
Oma äitini opetti minua olemaan aina reilu ja rehellinen. Nöyrä, tietyllä tapaa, ja elämää kunnioittava; oli se miten mitätöntä mielestäni, mutta se ei koskaan ole merkityksetöntä. Ja aina hän sanoi minulle, että minusta on vaikka mihin. Pärjään missä vain.
Rakastan häntä. Omaa arkista, reilua ja rehellistä, toisinaan hassua äitiäni. Hänkin on pärjänny aina, ihan missä vain.
Iso kunnia ja iso vastuu on äitien harteilla. Ja se rakkaus siellä sydämessä. Tuntuu että pakahtuu.
Kuten aiemmin mainitsin, meillä ISI on ollut kaikkea. Meidän isi onkin hieno mies. Sain kuitenkin kyyneleet silmiini, kun ensimmäistä kertaa koko 4-vuoden äitiyteni aikana, nukutusvuoroja jaettaessa voittoarpa osuikin eräänä iltana minulle. Tavanomainen isi nukuttaa, isi nukuttaa kaikui alakerrassa, kun pienin poikani vihelsi pelin poikki ja 1v 7kk ikäisen topakkuudella sanoi tiukasti EI. ANTI NUKUTTAA.
Yksi elämäni hienoista hetkistä. Ja Antihan nukutti :)
Onnea meille äidit, huomisen johdosta. Olemme tämän kaiken onnen ansainneet.
Äitienpäiväaamun koittaessa huomenna aloin miettimään omaa äitiyttäni. Hienointa asiaa elämässäni, ja suurinta opinpaikkaani. Meillä äiti tosin ei ole ollut kummallakaan pojista se ensimmäinen sana, niin kuin usein kuulee olevan, vaan sen kunnian on saanut isi. Mitä pidempään olen omaa arvonimeä odottanut kuulevani, sen hienommalta se on sitten tuntunut.
Nuorimmainen poikani ei sano vieläkään aina äiti. Mahtavat ne päivähoidossa ja kerhoissa miettiä kun meillä asuu pienimmän pojan mukaan Antti ja isi. tai no, Anti. Äiti tulee toisinaan, antiksi kääntyy aika usein kuitenkin. Sinänsä sanalla ei ole mitään väliä, on hienoa saada tällainen titteli, joka tuntuu jotenkin kunnianosoitukselta. Olen monet kerrat miettinyt sitä, että mitä hyvää olen tehnyt, kun olen saanut nämä kaksi pientä poikaa lahjaksi.
Kuulin radiosta haastattelun, jossa puhuttiin jotain "valon lapsista". Siitä, että lapset valitsevat meidät vanhemmikseen, koska meillä vanhemmilla, juuri meillä niille omille lapsillemme olisi eniten annettavaa ja ohjattavaa elämässä, ja että nuo lapset myös ohjaisivat ja opastaisivat meitä elämässämme.
Mietin siinä ajaessa että toden totta, olen saanut ohjausta ja opetusta lapsiltani enemmän kuin keneltäkään toiselta aiemmin. Nuo kaksi poikaa ovat tehneet minusta paremman ihmisen ja olen kasvanut heidän kauttaan, tai heidän kanssaan paremminkin. Hetkisen pidempään jouduin miettimään sitä, mitä ihmettä minä voisin heille opettaa? No, ainakin ärhäkän temperamentin ja rohkean, periksi en anna luonteen. Herkkyyttä, ja suurella kauhalla hyvää tahtoa. Ei kai se pöllömmin mene näinkään.
Oma äitini opetti minua olemaan aina reilu ja rehellinen. Nöyrä, tietyllä tapaa, ja elämää kunnioittava; oli se miten mitätöntä mielestäni, mutta se ei koskaan ole merkityksetöntä. Ja aina hän sanoi minulle, että minusta on vaikka mihin. Pärjään missä vain.
Rakastan häntä. Omaa arkista, reilua ja rehellistä, toisinaan hassua äitiäni. Hänkin on pärjänny aina, ihan missä vain.
Iso kunnia ja iso vastuu on äitien harteilla. Ja se rakkaus siellä sydämessä. Tuntuu että pakahtuu.
Kuten aiemmin mainitsin, meillä ISI on ollut kaikkea. Meidän isi onkin hieno mies. Sain kuitenkin kyyneleet silmiini, kun ensimmäistä kertaa koko 4-vuoden äitiyteni aikana, nukutusvuoroja jaettaessa voittoarpa osuikin eräänä iltana minulle. Tavanomainen isi nukuttaa, isi nukuttaa kaikui alakerrassa, kun pienin poikani vihelsi pelin poikki ja 1v 7kk ikäisen topakkuudella sanoi tiukasti EI. ANTI NUKUTTAA.
Yksi elämäni hienoista hetkistä. Ja Antihan nukutti :)
Onnea meille äidit, huomisen johdosta. Olemme tämän kaiken onnen ansainneet.
ihana teksti! mie en oo tiennykkään et sie kirjottelet blogia! liityn lukijoihin :)
VastaaPoistaKiitos! Joo, tää on ollu pitkään mietteissä, joskus aiemmin kirjoittelin semmoista Takaisin yhteen-blogia Suhde Soppa-sivustolle. Semmoista pientä terapeuttista kirjoitteluahan tämä lähinnä on... ;)
Poista