Cogito ergo sum- liika on liikaa, tässäkin.

Olen pohdiskellut paljon erotilanteita. Miten ne voisi välttää, ja mitä voisi tehdä toisin. Miten toimia jos muuta ei ole enää vaihtoehtona. Tärkeintä on kai se, ettei ala katumaan omaa elettyä elämäänsä, se olisi hullua. Toki semmoisiakin ajatuksia käy mielessä.

Olen lukenut kymmeniä artikkeleja ja törmännyt moniin erilaisiin näkemyksiin asioiden suhteen. Tässä aamu-usvassa, pienessä tyhjiö-tilassa mietin elämääni ja luin erästä näkökulmaa. Taustalla hieman kipeä hetki lasten takia. "Lapset eivät voi odottaa, ero voi" oli artikkelin pointti. Siinä kiellettiin eroamasta lasten tärkeinä ikäkausina; varhaislapsuudessa, teini-iässä, valmistumisen kynnyksellä. Hienoa, niinhän sen pitäisi mennäkin, että kun elät elämääsi ja perustat perheen, olette yhdessä! En ikinä kuitenkaan hyväksy ajatusta, että eroa jotenkin siirretään. Millainen isku päin kasvoja se on lapsille (aikuisillekin!), kun he tajuavat vanhempiensa liiton olleen eräänlainen kulissi. "Olimme yhdessä teidän takia. Nyt eroamme. Nyt se elämä alkaa." Ottakaa mallia. Jee jee. En myöskään hyväksy ajatusta siitä että yhdessä ollaan kun yhteen on menty, vaikka selkeästi liitto on onneton. Se on sitä perinteistä ajattelutapaa. En siteeraisi edes raamattua tässä, vaikka miten Jumalan kasvojen edessä on luvattukin, koska raamattukin kehottaa rakastamaan ja pitämään huolta toisen hyvinvoinnista niin myötä- kuin vastamäessä. Usein tällaiset liitot ovatkin sitten kahden toisiinsa tympääntyneen ja elämäänsä pettyneen ihmisen ikävä ja katkera taival, kunnes se kuolema erottaa. Nähty on.

Tyhjiö on muuten sanana hassu. Muistelen lukiovuosista jääneen päähän sen verran että kuuluisa ajattelija Aristoteles piti tyhjiötä mahdottomana. Korjatkaa jos olen väärässä. Luonto kuulemma pyrkii aina täyttämään tyhjän tilan. Varmasti näin on. Tyhjiö on kuitenkin aika mukava vertaus semmoiselle hetkelle, kun kaikki pyörii ympärillä normaalisti, maailma jatkaa niin sanotusti kulkuaan, mutta itse vajoat jonnekin syvälle, tipahdat, eikä tie olekaan helpoin nousta takaisin. Siinä hetkessä on helppo ajatella. "Cogito ergo sum" lienee toinen lukion filosofiasta mieleen jäänyt toteamus. No. Liika on liikaa tässäkin. Olen olemassa kyllä, vaikka joskus nollaisin sen pään. Tätä pitää opetella vain lisää.

Turhaa väitän, jos väitän, ettei ero olisi itsekäs ratkaisu, eräänlaista oman mielihyvän ja oman onnellisuuden sekä minuuden tavoittelua. Sitähän se osittain on. Aika karua ja kylmää, jos näin ajattelee. Nykymaailmaa on helppo syyttää, hektisyyttä, mutta ennemminkin laittaisin inhimillisyyden piikkiin kaiken. Järkiperäinen ajattelu on työnnetty jo hieman syrjään, opittu ajattelemaan sydämellä. Jos siis emme palaa täysin kivikauden ajattelumalliin, jossa vain vaistot ja tunteet ratkaisevat, nuijimaan toinen toisiamme, uskon, ettei muutos ole järin huono. Järkeilläkin voi joskus liikaa. Ero voi onnistuessaan olla myös portti onnellisuuteen monille osapuolille. Etenkin niille lapsille. Olen kuullut hienoja tarinoita kun lapsilla on kaksi onnellista ja rakastavaa kotia ja jopa hienoimmassa tilanteessa tuplaten isovanhempia. Olen toki kuullut ja nähnyt senkin, että lapsuudelta katoaa pohja, kun aikuiset musertavat omassa surussaan kaiken alleen. Lapset unohtuvat. Ne jäljet ja arvet näkyvät pitkään ja ovat syvällä. Lie katoavat koskaan. En ikinä, en koskaan tahdo tehdä omille lapsilleni arpia, joita ei voi parantaa höyhenenkevyellä puhalluksella. Aika ei aina paranna kaikkia haavoja.

Tässäpä istun siis, kahvikupin ääressä ja kirjoitan, ja mietin monelta työt alkaa. Minä siis mietin moista, joka olen kuitenkin ollut edes jollain tapaa särmä, vaikkakin vähä töhöllä tavalla. Aikataulut ja tietynlainen rytmi ovat kovin hukassa välillä. Tajusin tuossa päivänä muutamana etten ole oikein edes tehnyt mitään mukavaa ja kotoisaa, ja tuli tarve paistaa korvapuusteja. Ehkä semmoisesta vuosien myötä totutusta normaalirytmin puuttumisesta kumpuaa pieni ahdistus ja epävarmuus. Nyt, vaikka aikaa on jo kulunut. En tiedä tapahtuuko näin muille, mutta itse koen asioita vahvemmin. Etenkin jos asiat liittyvät lapsiin. No, kotoilin ja poltinkin sitten yhden pellillisen, johon vanhempi poikani hyvin lohduttavasti sanoi että "äiti kuule, eipä huolta, Sasukka (koira) on älyttömän mielissään noista", näinpä. Ja norsunkakka löytyy sitten olohuoneen matolta... ;) Elämän iso kriisihän tämä on selvästi ja minulla ainakin on kestänyt prosessoida kaikkea. Voi olla että tämä kirjoitus jo tympäisee joitakin, koska mitäpä asioita märehtimään, kun asiat ovat monessa suhteessa hyvin. Et olisi eronnut. Itse valintasi teit. Niinpä. Mutta niin asiat vain menivät. Paljon on lukkoja auennut, mutta paljon jää aukaisematta, senkin tiedän. On hienoa että lapsilla on kaksi rakastavaa vanhempaa, joista molemmat voi luottaa toisiinsa lasten suhteen kuin peruskallioon, toivoisin ainakin. Vanhemmat keskenään ovat välillä varmasti kuin suoraan Apulannan biisistä pahempi toistaan, mutta kai se kuuluu asiaan sillä historialla. Välillä he kuitenkin löytävät sen henkisyyden, joka heillä on aina ollut välillänsä. Ehkä jotenkin heistä löytyy voimaa hoitaa tämä kaikki kunnialla. 

Kirjoitan ehkä nyt kuitenkin avoimemmin kuin ikinä. Olen siis sinut itseni kanssa enemmän kuin koskaan. Olen jonain päivänä sinut kaiken muunkin kanssa.