Cogito ergo sum- liika on liikaa, tässäkin.
Olen pohdiskellut paljon
erotilanteita. Miten ne voisi välttää, ja mitä voisi tehdä toisin. Miten toimia
jos muuta ei ole enää vaihtoehtona. Tärkeintä on kai se, ettei ala katumaan
omaa elettyä elämäänsä, se olisi hullua. Toki semmoisiakin ajatuksia käy
mielessä.
Olen lukenut kymmeniä artikkeleja ja törmännyt moniin
erilaisiin näkemyksiin asioiden suhteen. Tässä aamu-usvassa, pienessä
tyhjiö-tilassa mietin elämääni ja luin erästä näkökulmaa. Taustalla hieman kipeä hetki lasten takia. "Lapset eivät
voi odottaa, ero voi" oli artikkelin pointti. Siinä kiellettiin eroamasta
lasten tärkeinä ikäkausina; varhaislapsuudessa, teini-iässä, valmistumisen
kynnyksellä. Hienoa, niinhän sen pitäisi mennäkin, että kun elät elämääsi ja
perustat perheen, olette yhdessä! En ikinä kuitenkaan hyväksy ajatusta, että
eroa jotenkin siirretään. Millainen isku päin kasvoja se on lapsille (aikuisillekin!),
kun he tajuavat vanhempiensa liiton olleen eräänlainen kulissi. "Olimme
yhdessä teidän takia. Nyt eroamme. Nyt se elämä alkaa." Ottakaa mallia. Jee
jee. En myöskään hyväksy ajatusta siitä että yhdessä ollaan kun yhteen on menty,
vaikka selkeästi liitto on onneton. Se on sitä perinteistä ajattelutapaa. En
siteeraisi edes raamattua tässä, vaikka miten Jumalan kasvojen edessä on
luvattukin, koska raamattukin kehottaa rakastamaan ja pitämään huolta toisen
hyvinvoinnista niin myötä- kuin vastamäessä. Usein tällaiset liitot ovatkin
sitten kahden toisiinsa tympääntyneen ja elämäänsä pettyneen ihmisen ikävä ja
katkera taival, kunnes se kuolema erottaa. Nähty on.
Tyhjiö on muuten sanana hassu. Muistelen lukiovuosista
jääneen päähän sen verran että kuuluisa ajattelija Aristoteles piti tyhjiötä
mahdottomana. Korjatkaa jos olen väärässä. Luonto kuulemma pyrkii aina
täyttämään tyhjän tilan. Varmasti näin on. Tyhjiö on kuitenkin aika mukava
vertaus semmoiselle hetkelle, kun kaikki pyörii ympärillä normaalisti, maailma
jatkaa niin sanotusti kulkuaan, mutta itse vajoat jonnekin syvälle, tipahdat,
eikä tie olekaan helpoin nousta takaisin. Siinä hetkessä on helppo ajatella.
"Cogito ergo sum" lienee toinen lukion filosofiasta mieleen jäänyt toteamus.
No. Liika on liikaa tässäkin. Olen olemassa kyllä, vaikka joskus nollaisin sen
pään. Tätä pitää opetella vain lisää.
Turhaa väitän, jos väitän, ettei ero olisi itsekäs ratkaisu,
eräänlaista oman mielihyvän ja oman onnellisuuden sekä minuuden tavoittelua. Sitähän
se osittain on. Aika karua ja kylmää, jos näin ajattelee. Nykymaailmaa on
helppo syyttää, hektisyyttä, mutta ennemminkin laittaisin inhimillisyyden
piikkiin kaiken. Järkiperäinen ajattelu on työnnetty jo hieman syrjään, opittu
ajattelemaan sydämellä. Jos siis emme palaa täysin kivikauden ajattelumalliin,
jossa vain vaistot ja tunteet ratkaisevat, nuijimaan toinen toisiamme, uskon,
ettei muutos ole järin huono. Järkeilläkin voi joskus liikaa. Ero voi
onnistuessaan olla myös portti onnellisuuteen monille osapuolille. Etenkin niille
lapsille. Olen kuullut hienoja tarinoita kun lapsilla on kaksi onnellista ja
rakastavaa kotia ja jopa hienoimmassa tilanteessa tuplaten isovanhempia. Olen
toki kuullut ja nähnyt senkin, että lapsuudelta katoaa pohja, kun aikuiset
musertavat omassa surussaan kaiken alleen. Lapset unohtuvat. Ne jäljet ja arvet
näkyvät pitkään ja ovat syvällä. Lie katoavat koskaan. En ikinä, en koskaan
tahdo tehdä omille lapsilleni arpia, joita ei voi parantaa höyhenenkevyellä
puhalluksella. Aika ei aina paranna kaikkia haavoja.
Tässäpä istun siis, kahvikupin ääressä ja kirjoitan, ja
mietin monelta työt alkaa. Minä siis mietin moista, joka olen kuitenkin ollut edes
jollain tapaa särmä, vaikkakin vähä töhöllä tavalla. Aikataulut ja tietynlainen
rytmi ovat kovin hukassa välillä. Tajusin tuossa päivänä muutamana etten ole
oikein edes tehnyt mitään mukavaa ja kotoisaa, ja tuli tarve paistaa
korvapuusteja. Ehkä semmoisesta vuosien myötä totutusta normaalirytmin puuttumisesta kumpuaa
pieni ahdistus ja epävarmuus. Nyt, vaikka aikaa on jo kulunut. En tiedä tapahtuuko näin muille, mutta itse koen asioita vahvemmin. Etenkin jos asiat liittyvät lapsiin. No, kotoilin ja poltinkin sitten yhden pellillisen, johon
vanhempi poikani hyvin lohduttavasti sanoi että "äiti kuule, eipä huolta, Sasukka
(koira) on älyttömän mielissään noista", näinpä. Ja norsunkakka löytyy sitten
olohuoneen matolta... ;) Elämän iso kriisihän tämä on selvästi ja minulla ainakin
on kestänyt prosessoida kaikkea. Voi olla että tämä kirjoitus jo tympäisee
joitakin, koska mitäpä asioita märehtimään, kun asiat ovat monessa suhteessa
hyvin. Et olisi eronnut. Itse valintasi teit. Niinpä. Mutta niin asiat vain menivät. Paljon on lukkoja auennut,
mutta paljon jää aukaisematta, senkin tiedän. On hienoa että lapsilla on kaksi rakastavaa vanhempaa, joista molemmat voi luottaa toisiinsa lasten suhteen kuin peruskallioon, toivoisin ainakin. Vanhemmat keskenään ovat välillä varmasti kuin suoraan Apulannan biisistä pahempi toistaan, mutta kai se kuuluu asiaan sillä historialla. Välillä he kuitenkin löytävät sen henkisyyden, joka heillä on aina ollut välillänsä. Ehkä jotenkin heistä löytyy voimaa hoitaa tämä kaikki kunnialla.
Kirjoitan ehkä nyt kuitenkin
avoimemmin kuin ikinä. Olen siis sinut itseni kanssa enemmän kuin koskaan. Olen
jonain päivänä sinut kaiken muunkin kanssa.
Wau. Kun osaisi itsekkin kirjoittaa noin! Ihailen suuresti elämääsi ja asennettasi elämään. Itsellä on paljon samanlaisia ajatuksia, on siis mukava lukea, kun joku pukee ne valmiiksi sanoin. Mutta sinut en itseni kanssa ole, joten on vielä paljon opeteleltavaa itsevarmuuden ja muun suhteen :) Rauhaisaa joulua sinulle ja lapsillesi <3
VastaaPoistaRauhallista joulua sinulle. Kiitos kommentistasi ♡ On se aikamoista taistelua olla sinut oman itsensä kanssa. Eikä tuo aina onnistu. Eikä kai tarvitsekaan :) Päivä kerrallaan...
VastaaPoista