Elämän "veteen piirretty" lanka.
Haurasta se on kun veteen koettaa piirtää viivaa, katoavaa. Elämälle käy joskus samoin. Yrität maalata kuvia, unelmia ja haaveita tulevasta, ja hetkessä kaikki on mennyttä. Tänään tässä, tätä kirjoittaessa mietin elämän hienoutta ja kauneutta, sitä mitä kaikkea hyvää se antaa vaikka niitä mutkia siellä matkalla olisi. Mietin niitä ihmisiä, joiden elämän lanka on veden pinnalta kadonnut ja niitä, jotka piirtävät sitä joka päivä uudelleen ja uudelleen. Surullisuus ja ilo ovat nyt käsikädessä näissä ajatuksissa, on raskas mieli kirjoittaa, mutta silti pieni toivo siitä että aina sen elämän tulisi voittaa.
Elämää minä olen arvostanut aina. Olen saanut kasvatukseni, tai äidinmaidon mukana ymmärryksen siitä, että suru ja pettymykset kuuluvat elämään, ilman niitä voi elää, muttei kai koskaan voi kasvaa täysin ehjäksi. Olen kai jokusen osan saanut jo pettymyksistä, mutta surua, sitä minun on vaikea hyväksyä vieläkään. Pelottaa ajatella miten paljon enemmän surua ja kenties niitä pettymyksiä on edessä päin. Onneksi niitä ei etukäteen tiedä. Nautin siis hetkestä, sen olen päättänyt tuhat ja yksi kertaa.
Hetkessä eläminen, niin sen pitäisi mennä. Nauttia elämästä tässä hetkessä, juuri nyt. Nauttia jokaisesta sadepisarasta kuin se olisi viimeinen, jonka tuntee kasvoilla, auringonnoususta ja -laskusta kuin näkisi ne ensimmäistä kertaa. Rakkaista ihmisistä lähellä, olemalla siinä aitona omana itsenään ja antamalla kaiken ja ottamalla vastaan kaiken sen hyvän mitä heillä on antaa. Kertoa jos tuntuu hyvältä ja kertoa myös, jos tuntuu pahalta.. ei jättää kaikkea sisälle, odottamaan vaan joitakin tulevia hyviä hetkiä tai aikoja jotka eivät välttämättä koskaan tule. Piirtää sitä omaa elämän lankaa vaikka sen tuhannen ja yhden kerran lammikon pintaan ja hitot piitata siitä vaikka se kuva rikkoutuu ja suora lanka muuttuu kiemuraiseksi. Toistoja ja lisää toistoja, kuin kovimmissa salitreeneissä, sitä tämä usein on.
Hetkistä elämän rakentaminen, sekin on oikein. Ei se ole oppikirjasta aina, ei mene niinkuin joskus haaveilit. Mutta se on elämää se. Sen minä päätin hyväksyä. Tajuan nyt että olen virheideni ja onnistumisteni parhain mahdollisin tulos.
Nukutin äsken poikani kädestä pitäen, niinkuin jokaisena nukutusvuorollani teen. Sanon heille jokaikinen päivä miten paljon rakastan ja jokaikinen ilta rukoilen heille turvaa ja suojaa elämän kolhuilta maatessani siinä kovalla lattialla, tuhinaa kuunnellen. Silti tiedän, että ne kolhut tulevat iskemään, kunpa vain eivät löisi aivan maahan. Tekisivät pirulaiset vain ohimeneviä kuhmuja tai hetkellistä pahaa mieltä. Tiedän etten pysty heitä kaikelta suojelemaan, mutta haluan edes tietää yrittäneeni kaikkeni, sen mitä minun tehtävissä on.
Elämän tuntuessa joskus epäoikeudenmukaiselta ja epätodelliselta, on pakko uskoa että sitä oikeutta ja totuutta siinä silti on enemmän. En usko että voimme etukäteen valita reittejä, joita kulkea, joskus on pakko luottaa hetkeen ja antaa sen viedä. Uskaltaa luottaa myös itseensä, että löytää ja pääsee perille. Eikä ikinä, ei koskaan pitäisi antaa periksi.
http://www.youtube.com/watch?v=EreZNkWzBAw
Elämää minä olen arvostanut aina. Olen saanut kasvatukseni, tai äidinmaidon mukana ymmärryksen siitä, että suru ja pettymykset kuuluvat elämään, ilman niitä voi elää, muttei kai koskaan voi kasvaa täysin ehjäksi. Olen kai jokusen osan saanut jo pettymyksistä, mutta surua, sitä minun on vaikea hyväksyä vieläkään. Pelottaa ajatella miten paljon enemmän surua ja kenties niitä pettymyksiä on edessä päin. Onneksi niitä ei etukäteen tiedä. Nautin siis hetkestä, sen olen päättänyt tuhat ja yksi kertaa.
Hetkessä eläminen, niin sen pitäisi mennä. Nauttia elämästä tässä hetkessä, juuri nyt. Nauttia jokaisesta sadepisarasta kuin se olisi viimeinen, jonka tuntee kasvoilla, auringonnoususta ja -laskusta kuin näkisi ne ensimmäistä kertaa. Rakkaista ihmisistä lähellä, olemalla siinä aitona omana itsenään ja antamalla kaiken ja ottamalla vastaan kaiken sen hyvän mitä heillä on antaa. Kertoa jos tuntuu hyvältä ja kertoa myös, jos tuntuu pahalta.. ei jättää kaikkea sisälle, odottamaan vaan joitakin tulevia hyviä hetkiä tai aikoja jotka eivät välttämättä koskaan tule. Piirtää sitä omaa elämän lankaa vaikka sen tuhannen ja yhden kerran lammikon pintaan ja hitot piitata siitä vaikka se kuva rikkoutuu ja suora lanka muuttuu kiemuraiseksi. Toistoja ja lisää toistoja, kuin kovimmissa salitreeneissä, sitä tämä usein on.
Hetkistä elämän rakentaminen, sekin on oikein. Ei se ole oppikirjasta aina, ei mene niinkuin joskus haaveilit. Mutta se on elämää se. Sen minä päätin hyväksyä. Tajuan nyt että olen virheideni ja onnistumisteni parhain mahdollisin tulos.
Nukutin äsken poikani kädestä pitäen, niinkuin jokaisena nukutusvuorollani teen. Sanon heille jokaikinen päivä miten paljon rakastan ja jokaikinen ilta rukoilen heille turvaa ja suojaa elämän kolhuilta maatessani siinä kovalla lattialla, tuhinaa kuunnellen. Silti tiedän, että ne kolhut tulevat iskemään, kunpa vain eivät löisi aivan maahan. Tekisivät pirulaiset vain ohimeneviä kuhmuja tai hetkellistä pahaa mieltä. Tiedän etten pysty heitä kaikelta suojelemaan, mutta haluan edes tietää yrittäneeni kaikkeni, sen mitä minun tehtävissä on.
Elämän tuntuessa joskus epäoikeudenmukaiselta ja epätodelliselta, on pakko uskoa että sitä oikeutta ja totuutta siinä silti on enemmän. En usko että voimme etukäteen valita reittejä, joita kulkea, joskus on pakko luottaa hetkeen ja antaa sen viedä. Uskaltaa luottaa myös itseensä, että löytää ja pääsee perille. Eikä ikinä, ei koskaan pitäisi antaa periksi.
http://www.youtube.com/watch?v=EreZNkWzBAw
Kommentit
Lähetä kommentti