Parisuhteesta. Osa 2.

 

Rakastan sinua kunnes kuolema meidät erottaa. Niin minä lupasin tehdä. Lupasin seisoa rinnallasi niin myötä- kuin vastamäkeä tarpoessa ja niin minä teen. Sen minä tänään päätin.

Kyllä se elämä kyllästyttää. Arki loputtomine vaatimuksineen, siltä se tuntuu. Tyhjät hiljaiset hetket kun kumpikaan ei jaksa sanoa mitään kaunista, mitään hyvää. Kun toisen kasvot ovat tuttua tutummat, olevinaan poissa kaikki kauneus ja suloisuus, johon joskus hullaantui korviaan myöten.  Kaipaus kosketuksesta, jota odottaa toiselta, mutta ei itse enää kykene aloitetta tekemään, koska olevinaan on tehnyt jo niin paljon. Hulluutta, sanon tänään. Typeryyttä.

Tulen, ihan lähelle, kävelen yli oman itsekkyyteni, kylkeni kylkeesi liimaten ja tajuan. Tässä on paikkani, tässä on hyvä ja helppo olla.
Mikään ei ole kadonnutkaan minnekään, eivät nämä vuodet ole kadottaneet silmiesi suloista pilkettä, hymysi sulattavaa voimaa. Sydämeni lyö yhä sydämesi tahtiin.

Tänään, tässä, lupaan itse muuttua. Olla vaatimatta, antaa enemmän. Osoittaa kiinnostukseni ja antaa huomioni. Kertoa mitä arvostan ja mitä teet hyvin. Rakastaa, aidosti välittää.  Kiittää, koska olet ollut minun. Pyytää, että olisit sitä jatkossakin.