Parisuhteesta. Osa 1.



"Tiedänhän minä että olet eri maata, ehkä ilmaa, vapaata tilaa, minä tulta räiskyvää, sylitavaraa.
Tiedän, että olemalla siinä, olet läsnä, tiedätkö sinä, mitä minä teen tässä.

Olenko kolikkosi kääntöpuoli, se jatkuva huoli; osaatko olla, osaatko sanoa, tarpeeksi pyytää tai vaatia.

Mitä se sinulle maksaisi jos tiukasti rutistaisit, syliisi sulkisit, suudelmin jään, reunoista sydämeni, sulattaisit. Pistäisit itsesi likoon, menettäisit vaikka kasvosi, antaisit hetkesi, ilman että sitä aina vaatisin.

Olemalla tässä ja näkemällä kaiken, vaikka kaivaten, hyväksyn, että sinä olet sinä. Etkö tahtoisi samaa, antaisit hieman varmuutta, tekisit kerralla selväksi, on hyvä, kun minä olen minä.

Ilmaiseksi jaan sydämeni, annan palan palalta itseni, suurimmat tunteeni, isot virheeni sinulle jo myönsin.  Tätä olen ollut, tulen olemaan. Älä pahastu, koe haittana sitä, kun koko elämäni ajan itseni syliisi työnsin.

Ottaisit minut tosissasi, monella tapaa, vaikka arjen keskellä hullulta tuntuu, vaikka välillä niin tähän elämään turtuu.

 

 

 

 

 

 

 

 

Samalla maalla yhä sekä ilma että tuli, minä, väkevä voima, roihuava, ja aina halutessaan, sinä, niin virkistävä tuuli."