"must' on tullu, urheiluhullu.."

Juoksin 5 km ilman että poistuin kotipihan valoista. Uskomatonta. Hiiteen tekosyyt etten voi nyt liikkua kun lapset on kotosalla, on pimeää tai kello on liian paljon. Uskottava se nyt on.
Lapset pelasi pihalla palloa ja minä sahasin 100-200m pätkiä kävelyä ja juoksua. Intervallia. Ihana "personal rainerini" oli lykännyt yhdet semmoiset tälle viikolle.

Olo on kuin uudesti syntyneellä. Pikkuhiljaa alkaa ylimääräinen turvotus ja neste hävitä kropasta, vaikka eka viikko on käynnissä ohjelmasta. Olen kyllä juoksennellut muutenkin, ilman ohjelmaa, joten siitä se pikkuhiljaa-vaikutus tulee. Hymyilin vaan koko illan, jopa poikien nukutuksen aikainen pissi-jano-kakka-pissi-jano-rumba ei ärsyttänyt niin paljoa että olisin ääntäni korottanut ja kas kummaa, äijjät asettuivat nopeasti. Hienoa minä, taas, alan oppia olemaan vähän parempi äitikin.

Juoksemista, liikkumista ja urheiluhulluutta aloin miettimään tuossa nukutusvuoron aikana. Liikkuminen ei todellakaan ole ollut minulle mikään lapsuudesta asti mukana kulkenut itsestäänselvyys vaan olen siihen ajatukseen aikoinaan teini-iässä herännyt. Lapsuuden olin reilusti ylipainoinen ja muistelin juuri niitä aikoja kun liikunta koulutuntina oli mörkö. Taisin tuntojani eräänä iltana somessa avata toisille saman kohtalon omaaville, kun joukkuevalinnoissa jäit aina viimeiseksi eikä kukaan olisi tahtonut sinua joukkueeseen. Hirvittävää. En tahtoisi samaa omille lapsilleni. Siitä on kuitenkin selvitty ja minuun se ainakin toi pirunmoista sisua ja näyttämisentahtoa, ja voisinpa väittää, että näille muillekin leideille. Sillä tiellä ollaan.
Erittäin selkeänä tuo lapsuuden liikkumattomuus näkyy minun teknisissä taidoissa eri lajien kohdalla. En oikeastaan osaa minkään lajin tekniikkaa hyvin. En luistella, hiihtää tai juosta, en uida, oikeaoppisesti. Se harmittaa. Tämä vajavaisuus näkyi myös aina jumppatuntien ohjauksessa, semmoisena rytmittömyytenä. Eteenpäin vain, niin päätin. Koetan nyt imeä kaiken mahdollisen opin, ja uskon, että se vanhakin koira vielä jotain oppii... onhan mulla se PT opettamassa.
Lapsuus on kuitenkin aika kriittistä aikaa. Sen päätin, etten myöskään koskaan pakota lapsiani harrastamaan, mutta liikkumista velvoitan päivittäin, itse esimerkkiä näyttäen, jos suinkin olo ja kelit sen sallii. Onneksi pojat on kovin touhukkaita, säilyisi vain tuo sama into.  Urheiluhullu minustakin kasvoi, paino etenkin sanalla hullu.

Vanhoja muistellessa tulee mieleeni aivan huikean hauska sanonta,  jota eräs entinen pomoni käytti mielellään. "Niin on mukavaa, että pissi ihan ripettää!" Naurattaa joka kerta yhtä paljon, ja sopii kuin nenä päähän tähän lajiin, etenkin monille meistä mammoista. Onneksi joitain ryhmiä on joskus tullut ohjattua ja niillä lihaksia huollettua ja muokattua..huomaa mitä hyötyä niistäkin jumppatunnin lihasosioista voi olla :D

Hikistä loppuviikkoa muillekin.

                                                         

mikä olo! ei voi kuin tykätä.