Usko. Toivo. Rakkaus.

Toisinaan usko meinaa pettää arkeen ja elämisen menoon. Joskus kaikki iskee päin naamaa, ikävät asiat tai kokemukset ja elämä vaikuttaa loputtomalta, upottavalta suolta. Eräänä aamuna ajelin töihin kyyneleet silmissä. Harmitti kaikki ja tuntui jotenkin turhalta. Olin herännyt vihaisena, nukahtanutkin vihaisena ja tunteet alkoi purkaantua siinä ajellessa. Silloin päätin ettei oikeasti saa luovuttaa ja menettää toivoaan. Kyllä se aurinko paistaa sinne risukasaankin, pakkohan siihen on uskoa. Kaikki on kuitenkin loppujen lopuksi paremmin kuin hyvin. Ei pitäisi antaa pienten harmitusten kasvaa liian suuriksi, koska tosiasia on se, että silloin sitä metsää ei puilta enää näe.

Mikä se tässä elämässä harmittaa? En osaa oikein edes vastata. Olen iloinen kuitenkin pienistä asioista, kiitollinen hyvin paljosta. Lienee harmitus se tunne, kun luulet tehneesi kaikkesi ja silti se ei tunnu riittävän. Pitäisi kuitenkin olla tyytyväinen että on edes tehnyt jotain. Yrittänyt. Jälkiviisaana on helppo puhua.

Toivoaan ei pitäisi menettää. Ei koskaan.

Perusarki on hyvin usein vuorokauden tuntien läpi taapertamista. Ainakin meillä. Harmittaa kun siihen taapertamiseen uppoaa joskus liian syvälle, eikä näe sitä iloa ja riemua niistä arjen hetkistä. Kaksi melko itsenäistä, vauhdikasta ja itsekästäkin ihmistä kun perustaa kodin niin tätä voi odottaa. Tulee niitä tympeitä hetkiä. Silloin me aikuiset vaan möllötämme. Pitäisi niin ottaa mallia noista pojista. He tekevät lohikäärmeen eteisen matosta, piilopaikan viltistä ja keittiön tuolista, keittävät taikasoppaa ja retkeilevät. Illan tunnit ovat vauhdikkaita ja mielikuvituksellisia kun taas me huokailemme ruoan teon, imuroinnin, astianpesukoneen täytön, pyykinpesun, iltapesujen ja nukutuksen keskellä. Pitäisi raivata, ja vähän tekisi mieli raivotakin. Lopulta unohdamme sen mikä on tärkeää, ja miksi. Melkein luovutamme. Oppimista tämä elämä onneksi on. Itsekkyyttä on osannut laittaa sivuun jo melkoisesti, on kasvanut tähän. Levoton sielu ei kaikkea allekirjoita omaksi jutukseen, eikä tarvitse, vaikka perheellinen olisi, mutta on meistä parempia tullut. Sitkeämpiä. Uskomme tähän yhteiseen yritykseen. Kun muistaisi vielä näyttää sen.

Nauratti tänään mielettömästi kun näin erään hassun kuvan. Siinä kuvassa oli kaksi pöllöä, joista toinen tuijotti tympeän näköisenä eteenpäin kun toinen törötti pää vinossa. Tuli oikeasti oma parisuhde mieleen, aina silloin tällöin.

                                  

 

Rakkautta, sitä tässä kuitenkin tarvitaan, että eteenpäin mennään. Ihan sama vaikka toinen töhöttää omiaa, pitää jaksaa rakastaa. Myös niitä huonoja puolia, tai noh, outoja piirteitä.