Perheenlisäystä -Ei kiitos. Hyviä yöunia, Yes, Please.

                                                             

 

 

 

On hienoa olla äiti. Vanhemmuus on mieletön rikkaus, jota en vaihtaisi mihinkään. On se vain rankkaakin. Joskus melkein ottaa aivoon koko homma. Meillä on uneton taapero, tai heräilevä pikemminkin. Itse asiassa molemmat pojat sinkoilee yöllä omasta huoneestaan meidän sänkyyn, ja huomaat pian makaavasi 15 cm levyisellä alueella, allasi joku pehmolelu tai pikkuauto ja puolet vuodepatjasta jo tuostakin 15 cm alueesta on yli sängynreunan. Jossakin vaiheessa yötä alkaa potkiminen, pyöriminen tai peiton vetäminen ja siinä vaiheessa tekisi mieli tehdä samat takaisinpäin. Olen äiti, en tee niin. Ajattelen vain ilkeitä, ja narskutan klo 2:45 hampaitani samalla kun vee-tuttaa kuin pientä eläintä. Toisaalta samana yönä saatat herätä kuuntelemaan pienen ihmisen tuhinaa ja tuntea rakkautta jota ei voi sanoin selittää, sen vain tuntee ja tietää, USKOMATONTA. Melko jakomielitautista porukkaa pienten lasten vanhemmat siis ovat. Sillä diagnoosilla tästä kai selviää.

Mutta, tämä pienin kaveri, lienee taapero tai kenties leikki-ikäinen jo, on kuitenkin pahin. Klo 5:15 tai ehkä 5:30, hyvällä tuurilla, hän pomppaa ylös, kömyää sängystä ja menee leikkimään. Klo 5:50 käymme tekemässä ehdotuksia kuten "joko oma sänky tai kainalopaikka, päätä, mutta leiki et, nyt on "yö"."  Vaihtoehtoisesti alkaa joko uskomaton huuto tai sitten hän tyytyy kohtaloonsa ja tekee valinnan, kainalo. Kainalossa hän viihtyy 5-10 minuuttia, kömyää taas pois, leikkihuoneeseen, valot päälle, ja sama toistuu. Itse alat olla jo sen oloinen että tekee mieli luovuttaa ja lähteä alas, mutta on vain pakko yrittää. Voi olla aamuja jolloin sama pieni herra rumputtaa yläkerran porttia ja huutaa toistuvasti, että "alakertaan" ärsyttävän kuuloisen itkuväninän sekoituksella. Silloin luovuttaa suosiolla ennen kukonlaulua ja lähtee alas, kahvin keittoon. Kolmas mukillinen jo herättää, hymyilytä ei vaikka vetäisi koko pannullisen.

Tämä väsymys on jotain käsittämätöntä, kun yöunet on katkonaiset ja sitten heräät liian aikaisin arkeen. Etenkin kun näitä öitä tulee useita peräkkäin. Välillä oli meilläkin kaikki jo liian hyvin ja siihen olotilaan tottui. Hetkisen. Ei olisi pitänyt. Juu juu, pitäisi mennä nukkumaan aiemmin, liikkua ja syödä hyvin. Ei auta. Kokeiltu on. Ehkä hieman, mutta nukuttaa se silti. Pahinta on semmoinen ärsyyntyminen. Lapset ärsyttää, mekastus, eli normaalit leikintohinat, ja se oma puoliso. Sitten ärsyttää se oma ärsyyntyminen. Tympii keskustella yhtään mitään, etenkään aamulla, vaan tekee mieli tiuskia ja haistatella Tai ei nyt tee mieli varsinaisesti, mutta muuhun ei kykene. Kamalaa. Muutut hirviöksi hetkessä. Sitten tietyn rajan yli kun menee niin alkaa itkettää. Kaikki.

Pahinta on tämä inhottava olo. Eivät ne lapset syypäitä siihen ole, kai se jotain ikään kuuluvaa on, ja kun itsekin on tehnyt kaikkensa sen eteen arjen rutiineissa ja touhuissa, että lapsien kaiken järjen mukaan pitäisi nukkua hyvin, ei oikein voi syyllistää itseäänkään, tai puolisoa. Se itsensä tsemppaus on haastavinta, kun koetat tajuta tämän asian joka aamu, ja käyttäytyä myös kuin sen olisit tajunnut ja sisäistänyt. Aina ei onnistu. Anteeksi siitä, rakas mieheni ja rakkaat pojat. Äiti on toisinaan kakkapää. Ai hyvää päivää, jos näihin aamuihin sattuu vielä hankala pukemiskriisi, eli vaikka väärät villasukat tai hanskat, niin kaaos on valmis ja päivän aloitus pilalla.

 

Jospa näin muillakin, joskus?

 

Vauvoja on tulossa tuttaville, mikä on ihana asia ja toivon heille kaikkea parasta. Sydämestäni, vaikka ette uskoisikaan minua tämän luettuanne ;). Sitä pitää kuitenkin välillä tehdä ylilyöntejä, ja testata puolison huumorintajua. Erään väsyneen ja ärtyisän illan aikana notkuin kylppärin ovella ja totesin miehelleni että "mites, josko kolmatta lasta mietittäisiin?"  Huumori oli turhan mustaa, voin väittää. Olisittepa nähneet sen tumman ja synkän katseen, se oli kertakaikkisen pelottava! Mies joka rakastaa poikiaan yli kaiken näytti että musertuu jo pelkästä ajatuksesta. Ei. Tuli lyhyesti ja hyvin ytimekkäästi. Normaalisti hauska mieheni ei todellakaan edes leikkisästi kujeillut asiasta, vaikka uskon hänen omankin näkökantani asiaan tietävän. Ei kiitos, siltä kyllä tuntuu. Meillä ei ole oikeastaan montaakaan kokonaista yötä nukuttu viiteen vuoteen, joten lapsiluku on nyt täynnä, ja voi kun nämä olemassa olevatkin täyttäisivät äkkiä sen 18-vuotta. Vähempikin riittää toki, odotan innolla kun koittaa se aika että näitä joutuu ihan herättelemään.

PS. Käsi ylös, kuka kuitenkin uskoo että rakastan tätä porukkaa sydämestäni, enkä päivääkään vaihtaisi pois. Hankalia öitä muutaman ;)