Hetkellinen hajoaminen. Vuodelepo sucks.
Järjetön ikävä kotiin. Sydän puristuu kasaan ja on jotenkin vaikea hengittää. Mieli tuntuu raskaalta ja tahmealta. Jokainen ajatus pitää kaivaa kuin yksitellen ulos. Yöllä itketti ja suru tuntui pusertuvan möykyksi mahaan. Samassa mahassa potki levoton pieni ihminen, joka ihmetteli muuttunutta olotilaa. Niin ainakin uskon. Huoli pienestä pakotti ajattelemaan kaikkea muuta, kunnes uni vei voiton. Nukkuessa on mukavin olla.
Olen omasta mielestäni todella vahva ihminen. En valita tai itke isommin. Nyt juuri tällä hetkellä tahtoisin vain nyyhkyttää sikiöasennossa tässä ahdistavassa sängyssä. Pienen huoneen kello tikittää tympeästi sekunti sekuntilta eteenpäin. Päivän tunnit matelevat. Yö ei helpota, jos uni ei tule, koska keho on jo väsynyt makaamaan.
Ystäviä on käynyt, tytärpuoli lupasi vierailla tänäänkin, se on piristänyt. Rakastan noita ihmisiä, jotka tulevat höpöttämään niitä näitä, tuovat hymyn tullessaan. Pienen kaipuun lähtiessään.
Ikävä on kuitenkin toisen läheisyyttä, ihoa, kosketusta. Ikävä poikien hengitystä puhelimen näytön takaa aivan vierestä molemmin puolin, pientä kättä ohimennen kädellä. Ikävä miehen tuoksua ja lämmintä turvallista läheisyyttä. Huulia olkapäillä tietäen että siinä on hyvä. Ikävä jopa koirien tuhinaa ja röhinää ja anaalirauhasten väkevää katkua. Vuodelepo haisee yhtä pahalle kuin Brunon takapuoli . Jotain kotoisaa sentään. Ja tämäne perkeleen sairaalasängyn päällä ei saa edes toinen ihminen istua. Mekanismi voi hajota. Entäpä jos itse hajoaa ennen sitä.
Tiedän että matka on vielä pitkä eikä tällaiset ajatukset auta mitään. Tiedän ja silti kirjoitan, koska möykky rinnassa painaa niin paljon. Tiedän jopa, että tämä helpottaa. On kuin huutaisi kaiken pahanolon pois sisältään, hiljaa, vihreän pyjaman alla sisältä vavisten.
Lepään minä. Kyllä. Pysyn aloillani. Ei tässä mitään muutakaan voi. Säälin kuitenkin hetken itseäni . Voivottelen ja valitan. Hajotan itseni hetkiseksi kasatakseni taas kaiken kokoon.
Olen omasta mielestäni todella vahva ihminen. En valita tai itke isommin. Nyt juuri tällä hetkellä tahtoisin vain nyyhkyttää sikiöasennossa tässä ahdistavassa sängyssä. Pienen huoneen kello tikittää tympeästi sekunti sekuntilta eteenpäin. Päivän tunnit matelevat. Yö ei helpota, jos uni ei tule, koska keho on jo väsynyt makaamaan.
Ystäviä on käynyt, tytärpuoli lupasi vierailla tänäänkin, se on piristänyt. Rakastan noita ihmisiä, jotka tulevat höpöttämään niitä näitä, tuovat hymyn tullessaan. Pienen kaipuun lähtiessään.
Ikävä on kuitenkin toisen läheisyyttä, ihoa, kosketusta. Ikävä poikien hengitystä puhelimen näytön takaa aivan vierestä molemmin puolin, pientä kättä ohimennen kädellä. Ikävä miehen tuoksua ja lämmintä turvallista läheisyyttä. Huulia olkapäillä tietäen että siinä on hyvä. Ikävä jopa koirien tuhinaa ja röhinää ja anaalirauhasten väkevää katkua. Vuodelepo haisee yhtä pahalle kuin Brunon takapuoli . Jotain kotoisaa sentään. Ja tämäne perkeleen sairaalasängyn päällä ei saa edes toinen ihminen istua. Mekanismi voi hajota. Entäpä jos itse hajoaa ennen sitä.
Tiedän että matka on vielä pitkä eikä tällaiset ajatukset auta mitään. Tiedän ja silti kirjoitan, koska möykky rinnassa painaa niin paljon. Tiedän jopa, että tämä helpottaa. On kuin huutaisi kaiken pahanolon pois sisältään, hiljaa, vihreän pyjaman alla sisältä vavisten.
Lepään minä. Kyllä. Pysyn aloillani. Ei tässä mitään muutakaan voi. Säälin kuitenkin hetken itseäni . Voivottelen ja valitan. Hajotan itseni hetkiseksi kasatakseni taas kaiken kokoon.
 |
| Elina Salmisen runot helpottavat orastavan ahdistuksen keskellä. Matka on kesken. |
Kommentit
Lähetä kommentti