Ystävyys. Ystävällisyys. Vihamielisyys. Viha.

Huomatkaa, että olen raskaana ja hyvin herkillä monessa asiassa. Lähdin pohtimaan syviä tunteita kokemuksieni pohjalta. Ensi viikolla on myös ystävänpäivä. Ystävyyden ja ystävällisyyden pitäisi kuulua jokaiseen päivään.

Mietin aluksi ystäviä. Niitä ihmisiä joille sinä merkitset eniten ja täysin omana itsenäsi. Niitä jotka tekevät asioita puolestasi auttaakseen ja saadakseen sinulle hyvän mielen. Joille olet tärkeä. Jotka puolustavat sinua tarpeen tullen ja takovat päähäsi järkeä, kun olet sen kadottamassa. Heidän kanssaan ei tarvitse pyytää anteeksi olemistaan. He tietävät jo kaiken ja ovat anteeksi antaneet.

Mietin ystävällisyyttä. Pienten kohtaamisten tärkeyttä, hymyä ja rohkaisevia sanoja tai katseita. Tunnetta siitä, että on tervetullut. Minä olen, sinä olet, ja näin on hyvä.

Vihamielisyys ja iva ovat kuin myrkkyä kaikelle sille mikä muuten voisi olla ja hengittää ja kasvaa täysin omana itsenään. Viha katkeroittaa ja lannistaa. Se saa hartiat painumaan kyyryyn ennen aikojaan ja syö hymyn kasvoilta julmilla sanoilla ja ilkeillä katseilla. Se saa sinut tuntemaan itsesi kelvottomaksi ja riittämättömäksi. Pahat sanat sivaltaa, eivät tapa, sanovat, mutta jäljen ne jättävät. Arpia saa puhaltaa puhaltamistaan, mutta koskaan ne eivät täysin parane.

Olisipa mahdollisuus valita se miten kohtaamme elämän ja sen eri vaiheet. Mitä koemme. Mitä laitamme muut kokemaan kanssamme. Valitsisin ystävällisyyden.

Tämä päivä osoitti paljon hyvyydestä ja rakkaudesta. Olen kiitollinen sen määrästä elämässäni. Tämä päivä sai myös muistelemaan niitä ei niin mukavia hetkiä ja herätti sisälläni toiveen paremmasta. Muutos lähtenee jokaisesta itsestään, pienistä hetkistä, kohtaamisista ja välittämisestä. Sanasta anteeksi on moneksi.

Ystävänpäivän pitäisi olla joka päivä. Päivät ilman ystävää tuntuvat liian pitkiltä.